Erilaiset kohtaukset.
Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että
olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.
Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla:
"huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen
seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme
tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.
Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli
eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella:
"huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi,
kentiesi vuosiksi... epämääräiseksi ajaksi... kunnes sota oli loppunut.
Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!
Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden:
olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä
tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija.
Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun.
Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä
seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön
kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan
vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian
voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä
maineella koristettuna, ja silloin... Mutta kaikista näistä toiveista
huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä
kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua
viimeiset jäähyvästit.
Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla,
joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme
antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan
niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo
valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui
minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt
enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä
pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti
minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin
tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen
suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada
vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää
kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin
nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen... käden viittauksen...
kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala
kanssasi!... jotakin sellaista odotin.
Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi
se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.
En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta
metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt
monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja
miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.
Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita
kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa
hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän
keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se
tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.
Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta,
sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän
sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian... näiden
kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen...
oi, häpeä!
Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin
kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa,
missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse
olisi minua ilmaissut.
Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat.
Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa
ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata
rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin
lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.
Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen
jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen
ohjaksia toisella.
Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento,
hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka
korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.
-- Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.
-- Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle
syytä mielipiteeni muuttamiseen.
-- Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa;
teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä
tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.
-- Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan
salata. Minä rakastan häntä... sen teen... niin teen.
Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä
puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa
hillityksi.
-- Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.
-- Niin teen.
-- Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.
-- Ja kukapa sen estäisi?
-- Minä.
-- Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.
-- Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän
menettämäisillään malttinsa. -- Kuulkaa minua, Isolina de Vargas!
Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin
mieluista.
-- Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä
silti.
Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli
kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:
-- Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de
Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje
don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka
kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen
teidän rosvolemmikillenne lähettämä... onpa tämä oivallinen kavallus!
-- Hyvä on, herra! Jatkakaa!
-- Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan
nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän
tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain
näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita
sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin
takavarikkoon... se tulisi minun omakseni... minun!
Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.
Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata
Ijurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.
Ijurra jatkoi:
-- Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme
toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä
paperit.
-- En ikinä! kuului luja vastaus.
-- En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn
teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot
ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.
-- Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra!
Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni
tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo
amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat
he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen
takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.
Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain
totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti
menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.
-- Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä
omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin
salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin
laillinen tytär!
Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.
-- Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; -- ja jos Yhdysvallat
voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi
perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!
Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja
liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä
hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:
-- Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä
tarjosin teille avioliittoa... teille, viheliäisen intiaaninaisen
tyttärelle... margaritalle!
Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää
vaieta. Loukkaus oli sietämätön.
-- Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. -- Pois
näkyvistäni!
-- Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. -- Onpa
minulla teille vieläkin sanomista...
-- Konna! Päästä ohjakset!
-- Sitä ennen on teidän luvattava...vannottava...
-- Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni
viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä
koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty
Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen,
sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi
ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän
askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa
irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa
olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.
Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar"
ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja
tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.
Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli
ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän
koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta,
eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen
taaksensa.
Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta
vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta
semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän,
lausuen hänen nimensä.
Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan.
Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja
hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran
lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin,
että hän oli vallassani.
-- Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi
kysymykseeni.
-- Olen, sennor, vastasi hän epäillen; -- mitä tahdotte?
-- Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko
vaivata teitä jättämään ne minulle.
Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.
-- Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla
ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion
kirjeessä.
Näin hänen sormiensa vapisevan.
-- Niin, minä olen kapteeni Warfield... teidän pitäisi minut jo
tunteman.
Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:
-- Aivan oikein... tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen
tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.
Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä
toiset asiakirjat.
-- Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.
Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.
-- Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?
-- Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.
-- Tietysti; tässä sennor.
-- Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne... amerikalaisen
päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor
Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen
omistajattarelle takaisin.
Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi
nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi
tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä
valppaasti, käteni valmiina.
-- Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen.
-- Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne,
herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin
epäonnistuneemmin kuin äsken.
Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme
povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin
vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.
Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut
huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka,
paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota
käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.
Kummastuksekseni epäröi hän. -- Teidän täytyy taistella! huusin
kiukkuisesta. -- Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu,
pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan
teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! -- Eipä uhkauksenikaan
kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria.
Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti,
ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi
ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä
olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.
Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen
sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla
säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa
taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko
varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli
kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli
hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme
kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä,
ja taistelu alkoi.
Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin
puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan
päässyt hengissä tältä paikalta.
Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä
tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he
olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt
nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen
käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta,
sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja
hyökätäksensä päälleni takaapäin.
-- Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. -- Halloo,
Zorro... Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!
Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on
liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin
luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien
hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan
hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä
usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi
saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.
Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta
taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo
kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.
Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli
selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain
että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.
Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja
voimattomammaksi.
Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi
korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki
oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen
päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin
juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista.
Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.
Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden
hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka
äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi
kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin
runtelemana.
Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin
taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten,
ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä
edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he
pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki
tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni
Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.
Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa,
joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä.
Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä
olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten
huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin.
Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään
vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka
väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän
heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän
silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin
seikkailuihin.
Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani
kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso,
pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä
liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia,
kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi
jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.
Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme
kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan
torjuaksensa minusta aijotun iskun.
-- Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte
hyvään aikaan; olette pelastanut minut.
-- Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt
murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti
vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla... Miten on laitanne,
kapteeni, oletteko haavoitettu?
-- Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan
väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni... sen löydätte tuolta... puiden
takaa... Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni... hevoseni.
Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin
hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta
paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä
jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli
kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani
sekä pestä verta kasvoistani.
Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin
suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.
Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli
tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka
olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla
toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty
sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi,
jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin
maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja
puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.