Kosinta hevosen seljästä.
Muutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä
ruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana.
Kokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.
Pukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua
suuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.
Aavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä,
uljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn
herätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä
ja tuijotti siihen silmät selällään.
-- Uljas lahja! ajattelin. -- Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.
Aikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, -- ja tämä
oli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin
mietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat
monet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla
mahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle.
Isänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen
oli vaarallista; ja vaikk'ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan,
ainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun
silti pitäisi esiintyä lahjoittajana.
Näiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä
uljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös,
taluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään
maatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos,
mutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki
hyvin.
Laskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja
kiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.
Hänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi "mil gracias",
("tuhannet kiitokset"). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa.
Olinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä
kohteliaisuuslause.
Palvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa
kädessänsä. Kelpo juomaraha!
-- Keltä tuon olet saanut? kysyin.
-- Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta
kvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.
Epäilemättä oli Isolina itse sen antanut!
Olisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja
olisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli
otettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada
kokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.
Näissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella.
Kylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja
muita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät
kaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa
sekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen
asujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo;
soittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli
asetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet
kantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä
oli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja -- outo ja luonnoton näytelmä,
ja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa
kylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko
kolmen vuosisadan aikana.
Minulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden
vastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin
riemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni
ratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta
viidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni
nopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin
muuta...
Näin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan
mäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen
levätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman
vihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En
epäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, -- ja ratsastaja -- tunsinhan
tuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan
omistajattaren -- ratsastaja oli Isolina.
Hän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät
platanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen
silmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti,
että hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin
päinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani.
Päätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista
ratsastajaa.
Satulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle
kentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin;
maa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita,
löyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka
hopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois
auringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.
Eräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi;
näin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja
nopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi
minulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin
tämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin
eteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut
kauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon
äänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla
ja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn
ivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi
jo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni
kannustin jälleen hevostani.
Pian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani
tässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin
kukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi
olin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua
nyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.
Kappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä
siitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun
näköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin,
sitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen.
Kummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien?
Olikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti
eivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.
Laskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden
juoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.
Enempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken
kiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua
puunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan,
väistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja
pensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin.
Metsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia
paikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä
valoisammaksi. Olinpa jo milt'ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat
aivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät
vielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana.
Luulinpa kuulevani kavionkopsetta.
Ääneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni
vilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta.
Vielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni,
sensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt:
Isolinahan se oli.
Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli
jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät
ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville,
samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä
syrjässä.
Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa
ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja
kukkien tuoksusta.
Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman
silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin.
Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt
hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt
kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi
auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana
katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden
latvojen ylitse.
Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne
minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta
lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni -- olin tullut
olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan
täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla,
raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin
levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.
Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään,
sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua,
papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä
äänellä: Ijurra.
Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren
näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni
ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui
täydessä voimassaan.
Minua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa
minulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni,
mutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä
paikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun
itseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.
Ajatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa
silmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus
tuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: -- Halloo! Kuka siellä?
Piilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty,
ja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen.
Hänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani
tästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin
jotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni.
Syyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka
puhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä:
minä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut
seurauksista välinpitämättömäksi.
-- Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset
mietiskelyni. -- Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän
paikan?
-- Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.
-- Mutta niin pian... minä en teitä odottanut...
-- Ei, te odotitte toista.
-- Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä...
-- Cyprion!
-- Niin, Cyprion.
-- Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan
sanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.
-- Orpanani... Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En
käsitä teitä.
-- Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael
Ijurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on
väijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja
missä hänet vain tapaankin.
-- Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!
-- Teidän orpananne?
-- Orpanani... Rafael Ijurra... minun... perheeni katkerin vihollinen.
-- Ja häntäkö olette täällä varronneet?
-- Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en
tahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.
-- Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää...
-- Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle.
Minä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te
tulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.
-- Te pyysitte tätä kohtausta?... Ja sen sanotte te, sennorita?
-- Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua
teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan
vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?
-- Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka
paratiisilta.
-- Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä
toisillemme.
-- Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri
toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.
-- Avosydämisyyttä?
-- Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin
ensin tehdä teille kysymyksen.
-- Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.
-- Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo
Cyprio, jota odotatte?
-- Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun
palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän
itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo,
kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut
teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa.
Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko
joukko sanomista.
Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä;
pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua
odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin
huolestuneena.
Nuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä,
iloisista tunteista.
Vielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois
mitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta
käytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen
tieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut
kokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva
tilaisuus tulisi!
Ajoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen
kirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:
-- Minä lemmin sinua!
Huuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.
Tuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno
punastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa:
mustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla
välkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen
vakavan ilmeen.
Syntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.
-- Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä
väräjävän, -- sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin
olleet. Oletteko myös totuutta rakastava?
-- Olen puhunut sydämeni pohjasta.
Nuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen
kirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä
sydämeeni.
Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin
näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli
uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:
-- Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?
Hämmästyin, enkä vastannut mitään.
-- Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?
-- En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.
-- Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä
vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!
Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.
-- Ah, kapteeni, hän jatkoi, -- sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn
kysymyksen olette usein ennenkin tehneet... usein, pelkäänpä liiankin
usein.
Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta.
Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja
hän silmäili maahan.
Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun
odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?
-- Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?
Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan
surumielisyyttä.
-- Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme!
Mutta nykyisyys... sanokaa uudestaan... sanokaa minulle uudestaan että
lemmitte minua.
-- Lemmin!... Niin, sennorita.
-- Ja minulla on teidän sydämenne... koko sydämenne?
-- En milloinkaan... voi toista rakastaa.
-- Kiitos, kiitos!
-- Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois
käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.
-- Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein -- kiitollisuuteni! Vielä
kolme seikkaa... jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.
-- Mainitse ne!
-- Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen.
Minäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut.
Katsokaa ympärillenne... pohjoiseen, etelään, itään, länteen... maa,
jonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.
-- Isolina!
-- Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen
kätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.
-- Lisää! Lisää! Kolmas?
-- Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on
jo teidän.
-- Ja se on...?
-- Sydämeni.