XIV

Ystäväkö vai vihollinen?

Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet

leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt

kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi

ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo

alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä

jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui

joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon

tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti

olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme

ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat

kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan

sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä

matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme

samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin,

juteltiin, meluttiin ja laulettiin.

Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta

kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista

eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä

luultavasti apukin tulisi.

Toverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä

musta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka

olikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.

Samassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen

loisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin

huomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa

asennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä

meksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen

sisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että

olisivat sen huomanneet.

Olin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän

kiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.

Tähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben.

Sanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä

tavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi

vakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?

Olin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella.

Mutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä

ei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi

kuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.

Tuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä

kestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.

Kuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä

ei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään

miehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.

Seurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois

kuunvalossa.

Näin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli

kadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon

reunalla.

-- Se oli sittenkin Rube, ajattelin -- ja tuolla on uutisasukkaita.

Jännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat

ratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla,

seurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono

ikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.

Minun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla

ratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.

Mutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin

kuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä

pelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli

intiaanisotureja puoliyön-retkellänsä -- sotajalalla!

Vakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija.

Joukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä

sinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.

Minkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut

arvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa

odottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat

heidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin

silmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.

Viipyipä milt'ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin

näin ihmeekseni hevosjoukon -- ei ratsastajia -- aavikolla, tuskin

tuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja

kaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt

paikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.

Tutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli

kadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.

Olin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut,

kun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut

ympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan,

vieläkö sissit pysyivät alallansa.

-- Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. -- Mitäs nuo ovat? Sangen

merkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni...

Sanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului

meksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko

joukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme

heidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän

äkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme,

että itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat

kääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja

laukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.

Alussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta

yksi ainoa silmäys selitti kaiken... kuu oli noussut korkeammalle ja

vuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme

hevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja

meidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan

vihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös,

nähdäksensä, missä olimme.

Silmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme

pyssyihimme.

Hämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen

vihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä

ratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme

voineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen

olemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.

Näin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika

pamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja

seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän

kuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.

Uusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme.

Garey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet

keskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä

kerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan

villin kurkusta. -- Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, --

komanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!

Intiaanit ovat heidän kimpussansa!

Huudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui

tärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla.

Villit aikoivat karata sissien päälle!

Kuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten

seljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani.

Heidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.

Sill'aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet

rintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä

näkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei

ikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.

Villit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten

rivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi,

juuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä

heidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin,

antaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä.

Sissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden

uudestansa lataamista.

Useimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi

peräytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti

hevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.

Intiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He

raivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi

pian pääsevän heidän käsistänsä.

Samassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi,

hyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle

ehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren

juurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin

oli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten

takaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa,

mutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä

pelosta.

Äkkiä nousi sissijoukosta huuto -- lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se

oli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko

pysähtyvän.

Vastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä,

näkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas

kavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta

tuntui tuo voimakas "hurraa", jota eivät intiaanit eivätkä

meksikolaiset käytä.

-- Huraa!... sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla

äänellänsä.

Hämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit

silmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi

intiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa

tekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen

vasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät

tämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta

soturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin,

joten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa

toisiansa vastaan.

Garey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven

taakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen,

kuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin,

kuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja

keihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa,

voittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista

valitusta.

Vapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla,

kuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät

kestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli

ottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.

Kaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne

olivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin

tahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului

taistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit

olivat voittaneet.

-- Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni

vuoren juurelta.

-- Täällä, vastasi Garey.

-- Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, -- mutta

kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!

Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen,

haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea

meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme

uutisasumusta kohti.

Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben,

kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että

kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut,

viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.

Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit

olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he

tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja

vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.

He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto

kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli

tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja

minä omin silmimme nähneet.

-- Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.

-- Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan

sanoa?

-- Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?

-- Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä

yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu.

Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla

asian... ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme

olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä

oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen

selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä

olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.

-- Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet

minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken

vaijettuani.

-- Ei, vastasi hän. -- Ei mitään tärkeätä.

Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa

oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä

olevan vielä jotakin kerrottavaa -- jotakin hauskempaa, kuin mitä hän

tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.

Aikoen "ammentaa" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän

näköiseksi ja kysyin:

-- Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?

-- Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.

-- Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä

asiaan.

-- Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan... ahaa...

tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella

äänellä. Teitä on todellakin kysytty.

-- Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.

-- Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi

leikillisellä äänellä; -- mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut

hirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä

juossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan

sinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka... hän ei tahdo

ilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy,

oletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan

kieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää

tietä.

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.

-- Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi

Wheatley, äänessään tyyntä ivaa, -- ellemme olisi luulleet häntä jonkun

teidän ystävänne lähettämäksi.

Luutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja

kuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran

olin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin

tyttäreen; nyt hän kosti.

En ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä

kohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli

helähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin

ylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.

Pian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon

pienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan

muurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista

tunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani

helmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.

Nukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?... Kenestä? Aamun himmeä, sinervä

valo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut

enää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa

hyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet

niiden sisällön käytettäväkseni.

Päästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja

valvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi;

tuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle

sohvalle, kun jo nukuin.