Kalliolla.
Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän
seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden
riippuessa hänen takanansa.
Vihdoin tuli pimeä uudestansa.
Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä
kiipeämisensä.
Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä
silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää,
mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme.
Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista
kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla
kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen
korviin.
Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, -- minusta ne tuntuivat
kaksinkertaisilta, -- ennenkuin salama jälleen välähti.
Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli
tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni
kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä -- vuoreen ristiinnaulitun
miehen kuvana.
Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa,
liikkumattomana kuin kallio itse.
Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt
liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.
Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin
kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain
mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se
oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.
Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä
vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston
viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden
avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin
rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.
Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme
Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen
puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen
nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo
kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.
Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi
tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli
asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme
vielä paikallamme.
Sill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös,
hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.
Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa;
tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.
Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi
alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin
korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin "pikihousulle",
saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube
ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille,
ja pian olivat tikapuut valmiina.
Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme
kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion
kuvetta.
Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis
maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin
Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään
ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin
kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi
onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen
iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi
yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.
Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen,
samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei
toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.
Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me
onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti
ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että
molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme
alhaalta kimakan parahduksen.
Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.
Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä
saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei
lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme
oli pudonnut maahan.
Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion
reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan
ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.
Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.
Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut
meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei,
hän oli vaiti... kuollut... kentiesi musertunut.
Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme;
mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.
Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla
aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme
sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.
Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli
elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.
Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse
antoivat vastauksen.
-- Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; -- te kait
erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?
-- Olen varma, että se oli ihmisääni.
-- Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta.
Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle...
eteenpäin!
Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen
Ijurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.
Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän
kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut
aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti
vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako
hän oli pudonnut.
Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut
saanut ainakaan aivan suurta vammaa.
Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis
vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä
huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.
Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme
kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren
toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.
Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion
kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja
vartosivat vain salamaa.
-- Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.
Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa
pelastusta.
Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet
viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä
tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani
perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun
samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen
vaipumaan -- se esine oli Ruben ruumis.
Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen
pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me
häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan
näköinen.
Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei
mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy
siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä
kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme,
oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille,
sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme
ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.
Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä
suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle -- ja meille kaikille.
Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.
Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä.
Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon
kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo
epäselväksi.
Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli
päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti
ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama
luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki
iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.
Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä,
joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen
vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista,
estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat
meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.