XII.

Pakoon.

Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta

katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä

pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat

pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta.

Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa

peljänneet.

Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey

otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi

miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.

Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis

kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi

meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla

ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.

Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät

antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli

hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa.

Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme

oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle

lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin

jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut

tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.

Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska

vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien

läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun

koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin,

kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi

meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä

pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän

onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme

päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka

kahakassa syntyisi!

Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli

selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin

epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku

meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla

ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.

Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni

minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta

olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja

jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he

jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis

ollut mikään luotettava.

Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon

tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo

maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi

vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä

mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni.

Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.

Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut

hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen

takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten

saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni

kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en

menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!

Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta

maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä

olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan

pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä

yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt

jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin

julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei

ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut

saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli

ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen.

Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen

tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että

olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä

vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen

sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle!

Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli

syytön!

Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni

käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas

ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen

muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.

Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora,

johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän

asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä

päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti

vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.

Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että

taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa

ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä

riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.

En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät

olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei

yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä?

Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida

laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs

toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan,

voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat

palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.

Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien

hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin

pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme

täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset

auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle,

piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi

meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin

suurempaan ahdinkoon.

Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa

tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi

puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen

kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi

lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin

hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme

vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.

Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta

sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä

hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa

suoraksi.

-- Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin

ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.

-- Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.

-- Kuusikymmentä jalkaa... runsaasti mitattuna, vastasi Garey.

-- Entä teidän, kapteeni?

-- Jokseenkin yhtä pitkä... kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.

-- Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.

-- Me petämme sittenkin nuo neekerit... sen me teemme.

-- Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö

niin? kysyi Garey.

-- Olen maar keksinytkin.

-- Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen

vaipuneen äänettömyyteensä -- tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin...

-- Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen

vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua

pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan

loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!

Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja

iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen

penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me

tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.

Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja

näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:

-- Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, -- ja kapteenin

kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun... viisikymmentä

jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä

sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan

meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin

vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja,

jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa.

Uh!

Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi

tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja

alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey

ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä

tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta

loukkaamista.

-- Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, -- näin me tämän asian

järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee

riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme

tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä,

jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään

tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle

puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla,

menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme

sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme

neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet.

Noh?...

Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey

että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti

kiihkeän myöntymyksemme.

Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme

viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo

neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että

seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön

tuloa.

Tulisikohan edes pimeä?

Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku

merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa

palaneella aavikolla.

Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa

pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi

hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo

voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme.

Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen

ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä

ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa

ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän

koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.

Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.

-- Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin

kuin kaunis kuutamo!

-- Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey,

tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin

purkautuu.

Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa,

ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja,

katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko

avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät

väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys,

mutta väliin sadetta.

-- Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; -- ei...

niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas

niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.

Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti

taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän

loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän

poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän

nutuistansa.

Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen

näköisiksi.

-- Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän

paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta

ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.

Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme

tässä asennossa uutta salamaa.

Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä

huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme

nyt levottomasti seuraavaa salamaa.

Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.

Valkoinen hevonen · 第 20 / 38 题