Pakoon.
Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta
katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä
pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat
pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta.
Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa
peljänneet.
Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey
otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi
miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.
Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis
kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi
meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla
ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.
Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät
antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli
hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa.
Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme
oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle
lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin
jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut
tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.
Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska
vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien
läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun
koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin,
kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi
meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä
pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän
onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme
päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka
kahakassa syntyisi!
Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli
selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin
epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku
meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla
ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.
Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni
minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta
olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja
jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he
jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis
ollut mikään luotettava.
Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon
tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo
maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi
vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä
mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni.
Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.
Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut
hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen
takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten
saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni
kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en
menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!
Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta
maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä
olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan
pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä
yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt
jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin
julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei
ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut
saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli
ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen.
Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen
tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että
olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä
vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen
sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle!
Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli
syytön!
Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni
käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas
ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen
muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.
Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora,
johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän
asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä
päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti
vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.
Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että
taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa
ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä
riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.
En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät
olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei
yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä?
Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida
laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs
toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan,
voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat
palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.
Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien
hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin
pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme
täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset
auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle,
piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi
meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin
suurempaan ahdinkoon.
Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa
tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi
puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen
kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi
lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin
hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme
vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.
Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta
sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä
hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa
suoraksi.
-- Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin
ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.
-- Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.
-- Kuusikymmentä jalkaa... runsaasti mitattuna, vastasi Garey.
-- Entä teidän, kapteeni?
-- Jokseenkin yhtä pitkä... kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.
-- Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.
-- Me petämme sittenkin nuo neekerit... sen me teemme.
-- Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö
niin? kysyi Garey.
-- Olen maar keksinytkin.
-- Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen
vaipuneen äänettömyyteensä -- tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin...
-- Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen
vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua
pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan
loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!
Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja
iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen
penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me
tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.
Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja
näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:
-- Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, -- ja kapteenin
kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun... viisikymmentä
jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä
sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan
meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin
vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja,
jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa.
Uh!
Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi
tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja
alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey
ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä
tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta
loukkaamista.
-- Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, -- näin me tämän asian
järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee
riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme
tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä,
jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään
tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle
puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla,
menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme
sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme
neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet.
Noh?...
Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey
että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti
kiihkeän myöntymyksemme.
Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme
viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo
neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että
seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön
tuloa.
Tulisikohan edes pimeä?
Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku
merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa
palaneella aavikolla.
Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa
pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi
hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo
voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme.
Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen
ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä
ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa
ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän
koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.
Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.
-- Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin
kuin kaunis kuutamo!
-- Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey,
tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin
purkautuu.
Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa,
ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja,
katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko
avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät
väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys,
mutta väliin sadetta.
-- Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; -- ei...
niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas
niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.
Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti
taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän
loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän
poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän
nutuistansa.
Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen
näköisiksi.
-- Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän
paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta
ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.
Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme
tässä asennossa uutta salamaa.
Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä
huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme
nyt levottomasti seuraavaa salamaa.
Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.