Pelkoa ja toivoa.
Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet
mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli
mennyt.
-- Pelkurit, konnat! jupisi Rube -- heillä ei ole rohkeutta karata
kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta
meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä,
jatkoi hän vakavammalla äänellä. -- Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?
-- Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi
tarkastellut joukon liikkeitä, -- luulen heidän aikovan nelistäen
kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.
-- Olet oikeassa, myönsi Rube, -- niin se on. Saat päänahkani, ellei
asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!
Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan
pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen
aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa.
Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta
kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin
kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas
ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme
kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.
Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa
ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme
vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun,
turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme
tunsimme.
Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää
olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin
vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme,
tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.
Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme
laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa.
Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten
takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja
nelisti uudelleen esille.
Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla
päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben
tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan.
Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli
odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain
taasen alkavan kiertokulkunsa.
Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa.
Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme
niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä
toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.
Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita
ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin
ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä
etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet
suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi
tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat,
katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot
näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen
savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan
alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan
tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.
Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden
liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet
sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen
lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi
voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi
syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet
tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri
halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus
olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he
olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka
jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa
salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat
pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka
kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon
suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken
tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä
Pakollinen toimettomuus olikin.
Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen
kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui
Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja
verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan
Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.
-- Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle,
mistä luoti oli häntä raapaissut. -- Tuopa piti koko läheltä! Eipä
paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi,
hi!... Ho, ho, ho!
Hän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä
muuttui äkkiä hänen lausuessaan:
-- Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!
-- Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti -- ei mitään, paljas naarmu
vain.
-- Onko se varma?
-- Aivan.
-- Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, -- emme
voi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs
poika!
Samassa juolahti päähäni muuan ajatus.
-- Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä
kiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti
tuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.
-- Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! -- lausui Rube. Se neuvo
sattui juuri naulankantaan!
-- Sattui, sattui se! vakuutti Garey -- kantaanhan se sattui! Älkäämme
menettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!
Tämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja
ennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä,
olivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet
päätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan
satulaan.
Meidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen
silminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien
kalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi
ratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt
asemamme toisellaiseksi.
-- Joudu, Rube, huudahti Garey, -- jouduhan, mies, jotta pääsemme
matkaan.
-- Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen
ohjaksia. -- Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. -- Kas niin,
vanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin -- me jätämme sinut
kappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä.
He eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt
olen valmis.
Aika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä
jälleen kiertämään.
Silmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme
kannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota
kohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä
vauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui
korvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä
meidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät
silmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi
kallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.
Ratsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana
seinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme
ratsastaa suoraan kallion sisään!
Hämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan
kavionkopseeseen.
-- Mihin he menevät?... Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle...
Carrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.
He olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä
olisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla;
mutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät
he riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas
hajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja
toivoneetkin.
Nelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä
satulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset
eteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen
valmiit ampumaan.
Tämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi
mies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa
liian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.
Uusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme
asettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään
vaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin
pian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas
kuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.
Pian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme,
että neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen
entiseen joukkoon.
Huolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt
vähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.
Heti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme
kaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä
liike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän
vastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä
vastapäätä.
Vihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista
päällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja
olivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano
pakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen
mahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä
enemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään
sissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme
tulleetkaan kallion luokse.
-- Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. -- Mitenkähän
pääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut
parempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin
olemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata,
Bill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa
vatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani... Mutta katsokaapas
sitä tyttöä!
Kohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän
alakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä
näytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt
jättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko
ammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan
käyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli
se nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se
pian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä,
kenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan
näköinen.
Vihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt
muuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä,
kun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen
rivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti
turpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!
Eräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen
jälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan
satulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.
Hevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja
samaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt
lassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.
Tämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen
kumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni
kimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla
suoraan meksikolaista rintaan.
Tuon pahan "kumahduksen" me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä
putosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari
kylkiluuta poikki.
Hevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla,
ja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin
kaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.
-- Kas niin... kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän,
kun elukka pysähtyi hänen eteensä. -- Annoitpa sinä hänelle koko
paukauksen... sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja
minun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on
painonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä
tietä... kas niin...
Näin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen
ruumiista itsellensä toisen linnoituksen.
Meidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine,
jonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.
Tämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista
ratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri
eli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja
olipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen
heittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän
kuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten
luultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen
auringonlaskua samaksi ammuttuina.
Olimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden
varalta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä
auttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon
maahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin
varman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.
Niin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen
risteykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi
hevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja
sitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.
Omasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta
pelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.
Odotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen
kielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan
luodin iskun, kun se sattui hevoseeni.
Puun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita.
Luoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli
vahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että
olisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia
tervehdyksiä oli odotettavissa.
Äkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo
vanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.
Hän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin
kallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk'en voinut
nähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion
seinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.
En hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey
riensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta
askelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.
Tuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme
pysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut
möhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja
asema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että
eläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.
Me kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei
ollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä
sitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä
paitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan
toisaalla.
Emme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme,
riensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.
Pettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat
heti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.
Turvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se
oli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa
vihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.
Heidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa
kummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa
mahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä
lohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion
seinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse
ratsastaessamme.
Jos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta,
oli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan
avonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi
siitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä.
Kentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien
mieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina
oli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita
oli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle
aavikolla.