X.

Sissijoukko ja sen lähettiläs.

Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja

huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme

ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi

aavikon takaa.

Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän

edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä

kymmenen peninkulman matka päämääräämme.

Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät

etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora,

kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä

tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin

kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.

Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta

tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan

sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin

tunsivat.

Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli

lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota,

ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey

seuraavalla vakavalla tiedonannolla:

-- Intiaaneja!

-- Intiaaneja... Missä?

Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani

huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.

Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän

esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa,

katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo

ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.

Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on

vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden

puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly

tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä

intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se

kuitenkin vain arvelua.

-- Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha

mielessä.

Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili

ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan

pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen

uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden

ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät

ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla

asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.

Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja

viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain

tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin

seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä

tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos-

sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo

lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube

oikeassa: meidän täytyi tapella.

Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme

nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä.

Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä

etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä

kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät

milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla

intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?

Äkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni,

miehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät

ja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko

amerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet

olla uutisasukkaita.

-- Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. -- Jos he olisivat

intiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän

lujemmalla äänellä -- he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!

Kaikki kolme olimme yht'aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat

olivat meksikolaisia.

Tämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut

minkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset

olivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.

Lähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä

kohti ja oli nyt milt'ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä.

Mutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen

vasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.

Tämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt

selvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt'ei kaikilla oli

leveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä,

lassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, --

meksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin

jonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää

heitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan

rosvoja.

Ratsastettuansa milt'ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä,

kääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.

Tähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden

tarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja

auringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen

vihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan

suurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko,

joka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.

Toverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk'emme,

jos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet

sitä estää.

Meille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme

ratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me

tiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua

vangiksi, vaikk'ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua.

Omasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani.

Virkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos

joutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa

ammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi

sama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua

vapaaehtoisesti.

Vaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi

kovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan

mieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle,

olisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän.

Näidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli

kummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.

-- Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahti

Rube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.

Vihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa

huolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme.

Väliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.

Kentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä,

villihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli

kesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä

ja alamainen.

Nuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen,

joten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me

olemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.

Tuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: "eteenpäin" kuului.

Torvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:

-- Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että

parhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten

edelle.

-- Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä -- noita

kolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin,

pojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!

Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita

seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt,

ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset

noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä

kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään

heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.

-- Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. -- Halloo! jatkoi

hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: -- Mitä te

täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?

En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:

-- _Amigos! Somos amigos!_ (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi

ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.

-- Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi

kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen.

Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin

pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen

nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.

Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan

kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät

keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli

päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.

-- Me olemme ystäviä! hän lausui; -- me emme aio mitään pahaa.

Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini

tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan

voi olla mitään sitä vastaan?

-- Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti

espanjankieltä. -- Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

Mitä kaikki tämä merkitsee?

-- Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen -- ja

teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.

Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies

Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten

hän sanoi, nähnyt "tuota neekeriä." Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi;

aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle

painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen.

Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin

he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä

suojelisimme häntä pyssyillämme.

Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän

puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi

päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen

päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä

hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa,

molemmat jalkaisin sekä aseettomina.

Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen

selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa

Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.

Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen

pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja

minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet

hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka

kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:

-- Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?

-- Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. -- Mitä hän tahtoo?

-- Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, -- hän

tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että

siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.

Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.

-- Onko asia niin? -- jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: -- No, mitä

olet vastannut hänelle, Bill?

-- En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta -- puukkoako

tapailet, lurjus!

Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa,

ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä

hermottomana kaatui mies maahan.

Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset

ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä

ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan

osumatta meihin.

Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen

sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen

viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut

hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin

päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla

tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa

erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan,

joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.

Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva

henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin

pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän

meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen

äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä

kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.

-- Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; -- sinun ei

tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna... ei, se ei käy päinsä!

Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän

panosti asettansa uudestaan.

-- Ihoo... ihoo... jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; -- tuo

vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä!

Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle... ja auringon kimallus

silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi

uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla

äänellä; -- älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne

kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne

kaupalla, älkää!

-- Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt

hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä.

-- Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.

Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme

tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki.

Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon

päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi

pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme,

mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena

ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin

nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui

järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului,

näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.

Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta,

että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme

kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi

teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin

toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt

tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!

Äkkiä juolahti ajatus mieleeni -- epäluulo, joka oli miltei varmuuden

veroinen.

Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut

selityksen.

Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä.

Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt

minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä

suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin

käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen

syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot.

Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.

Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut

varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta

vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan...

Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli

tullut.