Kulovalkea.
Parantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät
olleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta.
Niin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa
voinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä
perinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha
Rube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.
Kolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen
selkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme
matkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin
hirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla
kumpaisenkin satulaan.
Me emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen,
lyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä
onkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin,
päästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.
Päästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan
metsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin
laajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät
"yrtti-aavikoksi", jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto,
katinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja
kietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei
näkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet
ja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan
auringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat
ja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden
siemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.
Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin
sen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.
Olimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka
pelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat,
että jäisimme tähän yöksi.
Virta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme ison _locus_-puun
siimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo
sammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei
kuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti
meistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja
minä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian
hankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme
rannalle nykimistä odottamaan.
Kalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen
välinpitämättömästi, hän lausui:
-- Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta
hirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö
saisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin
tulee.
Näin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin
virran vartta.
Garey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.
Meidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri
maukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me
kiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.
Rube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä
ja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä,
että hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin
tappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.
-- Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. -- Puhveleita ei
ole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin
ampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.
Pitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme
jatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut
meidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi
leiriin saaliinensa.
Olimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja
mielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme
niiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut
kissankalat.
Vaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin,
onnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme
herkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme
rätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.
Edessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.
Hevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.
Tuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko oli
jo tulessa.
Vaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta
puolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme,
kasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi,
ja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta
vaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä.
Voipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee
hiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta
aivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä
kasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän
seuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.
Oliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa
oli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet
hänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä
jalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle
puolelle -- sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi
ollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana
pelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän
oli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin
tuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi
katkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon
tuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen
tavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne
kuluttaen.
Kamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin
huomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin
puolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen
kohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme
juosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme.
Päästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme
hämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme.
Ehdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi
aivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys
oli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.
Hän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä
näyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä
tekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä
hyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua
liekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja
aristelevana!
Eikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen
pelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa
maata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein
onnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus
oli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.
Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.
Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin,
ahnaina tarttuen uhriinsa.
Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi
hänen menehtyä!
Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen
liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet
riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin
toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen
tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja
lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan
katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata,
pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas.
Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.
Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun
ystävänsä kuolinhuudahdusta.
Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus
ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme
olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen
varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina
pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet
sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi.
Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi;
onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen
luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.
Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen,
hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat
veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas,
ja käheällä äänellä huudahti hän:
-- Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan
Rube-raukan.
En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut
mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin;
vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.
Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:
-- Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.
Hän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja
jatkoi:
-- Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa... jos niistä enää on
yhtään jäljellä... ja haudatkaamme ne kristillisesti.
Otimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.
Hevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset
hiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti
meitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet
metsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.
Paikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti
paljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se
oli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut.
Eläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa,
sääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt'ei
kokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki,
oli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin,
maassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.
Mutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään.
Savu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa
askelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata,
mutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin,
mutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja
puoleksi kärventyneet.
Missä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut
muualla?
Ei; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet
nähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi
tuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet
nielleet.
Miten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa
kokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?
Hetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme
nyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka
olisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.
-- Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. -- Vanha Rube-parka! Tuo kirottu
tuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole
jälellä piipunkopallistakaan.
Suokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat
säpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. --
Kurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta
meidän jalkojemme alta. -- Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä
täyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin!
Uh! Olenpa milt'ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä
minut ulos tästä loukusta.
Ihmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta
sukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.
Tilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme
kiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan,
antaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset
naurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat
odottaneet intiaanien hyökkäystä.
Alussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme
kesti liian kauan.
-- Älähän naura liiaksi! huudahti hän. -- Kas niin, Bill-poikani!
Otapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.
Tämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tule
tänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.
Garey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet
kummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin
erinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja
rasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.
Kun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän
naurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän
oli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut
mitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään
hän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi
keskeyttänytkään.
Sillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme
uteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli
olevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet
tervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen
taskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian
leppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta
pelastuksestansa.
-- Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, -- kun voitte
luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut
näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin
tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin
luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua
harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!... ho, ho, ho! Sanon sen olleen
luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut
paremmin. -- Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista,
-- kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa
paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut
tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli
kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään,
ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon
pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt,
sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin
olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin.
Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni,
että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan
peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni
tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin
paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin
rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut
tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi
ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni
puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei
korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!
Garey ja minä yhdyimme nauruun.
-- Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, -- kyllä se oli
rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat
kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen
olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni -- olin tukehtumaisillani,
ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi,
kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken
jo olevan ohi. Uh!
Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi
kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä
auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja
muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja,
paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan
syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.