Vanhoja tuttuja.
Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen
kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.
Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta
hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä
sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla
aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan
hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta... luulin
kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se
ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!
Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on
ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.
Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin
ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta
miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi
niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.
Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta
toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot...
Nyt näen ne vain himmeästi... nyt en näe niitä laisinkaan.
Pyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.
Virottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi
käsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan
laskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti
makuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka
päälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka
ääressä oli kaksi miestä.
Nuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti
turkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa
pitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista
sukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen
kätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa
olivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi
leuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen
huuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet,
somannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja
hipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt
milt'ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät,
kentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta,
ja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.
Miehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet:
parkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat
ja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat
oikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli
vyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa
ja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin
jostakin hienommasta aineesta -- nuoren antiloopin tahi metsäkauriin
nahasta -- tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi
somasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta
nahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen
lakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin
sen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa.
Aseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku
kädessä.
Hänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän
sekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot
puolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen
reisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun
kannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät
olisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen
käsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.
Hänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen
kuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja
rasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt
näytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka
laitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli
kaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin
merkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin
edellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää
ulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin
oli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa,
liiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta
kissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt
aivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa.
Hänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta
homeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin
savustetulta.
Hänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä.
Niiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet
silmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa
olivat tummat ja lyhyeksi leikatut.
Katsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista,
hänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli
eriskummallinen -- siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!
Korvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin
kauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan
rikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut
tällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut
korvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!
Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin
samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä
paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama
rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama
ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut
riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin.
Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se
olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä
häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti -- hän oli Reuben Rawlings eli
"vanha Rube", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia
turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen
kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja
alituinen seurustelija.
Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt
olevani ystävien parissa.
Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan,
ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.
Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen
mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja
aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin
Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani "Muro" lie'assa toisten
parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut
levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta "Muron" näkeminen ei tässä minua
hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. -- Erehdyinköhän
minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni
tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli -- tuo
aavikoiden valkoinen juoksija!
Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan
noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli
vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin,
sanoin, ojentaen käteni:
-- Rube! Garey!
-- Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta
malttakaahan... maatkaa aloillanne hiukan... älkää olko levoton; te
voimistutte pian.
-- Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti,
ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.
Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman
pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin
kykenemään puheisille.
-- Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey,
nähtävästi iloissaan.
-- Totta kai, vanha toveri... kai minä teidät tunnen.
-- Emme mekään ole teitä unohtaneet... olemme teistä usein puhelleet.
Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme,
näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan
rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne...
-- Vähät nimestä! keskeytti Rube. -- Vaihtaisin omani millä hetkellä
hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.
-- Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta
Ruben keskeyttämisestä, -- ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.
-- Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, -- teitäkö
unohtanut... unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea
harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi,
kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani!
Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi
karhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho!
Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin
kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:
-- Sepä oli kummallinen pelastus... eikö niin, nuori herra? Te
pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa;
ei, hirttäkää minut, jos sen teen.
-- Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun
kynsistä.
-- Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte
itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se
kanalja hellitti?
-- Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?
-- Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi
turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.
Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja
osaksi lihattuna.
-- Taistelin vain yhtä vastaan.
-- Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.
Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!
Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?
-- Tapoinko minä sen siis?
-- Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle
oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään
laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen
ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset
metsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän
hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei
ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan
suurukseksi.
-- Entä se toinen karhu?
-- Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota
valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen
kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli
katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa
silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.
-- Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan,
mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen
hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen
teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä
ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä
taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule,
Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa
eineeksemme.
Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten
vanhempaa toveriansa.
Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut
saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja
päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.
Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa
miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin,
ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti
ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli
maatessani täysin suojellut minua kylmältä.
Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja
voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää
palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo
pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota.
Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä
loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat
turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli
valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas,
mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen
piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian
olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi,
jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja
käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:
-- Miten saitte minusta tietoa?
-- Seurasimme jälkiänne.
-- Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?
-- Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun
näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin
kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti,
ja niin teki Billkin. "Bill", sanoin minä; "tuo on se nuori mies,
joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa", ja tätä
muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. "Hän
se on, eikä kukaan muu", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään
meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä
etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt
teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla
oli kiusallisen pitkä nimi. "Lempo vieköön naisväen!" sanoin minä
Billille. "Enkö tehnyt niin, Bill?"
Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi
myöntävästi.
-- No niin, jatkoi Rube, -- kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa
käsinä, sanoin: "Bill", sanoin minä, "tuo nuori mies ei tule
pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon".
Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin
vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin
Billille: "Bill", sanoin minä, "tuosta tulee pitkä nelistäminen",
ja sitten sanoi Bill: "Se on varmaa se". Noh, niin, Billille ja
minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme
valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin
aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka
teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill
ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet,
ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä
merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö
tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja
meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet
miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän
lähelle. "Kas tuosta", sanoi Bill, "on hevonen hypännyt alas, ja
tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä." Juuri kun olimme
tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan
päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä
kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen
turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen
yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin
villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken
maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan
vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä
paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.
-- Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?
-- Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana
isoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi
kertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion
kielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän
sen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.
-- Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, -- se on teidän, herra
kapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut
sitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa
sen.
-- Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin!
Avuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia,
vanhat toverini, kiitoksia!
Vielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan
matkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään
meksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon
leppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen,
kuin olisi "nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä".
Sodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he
tulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.
-- Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.
-- Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, -- mutta Rube ei
tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.
-- E... en! lausui tämä pontevasti; -- ei laisinkaan siihen suuntaan.
Aion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut
vapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla
tyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin
tapella omalla tavallani. Ei -- jatkoi hän, -- minä en sido itseäni
mihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.
-- Mutta, väitin minä, -- sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan
ja ruo'an...
-- Lempo huolikoon palkasta tahi ruo'asta! huudahti tue vanha
turkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. --
Lempo huolikoon palkasta ja ruo'asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!
Tämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää
tyrkytellyt hänelle neuvojani.
-- Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä
äänellä. -- Vaikk'en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin
teiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun
olla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse
palvella ruo'asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa
on vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia.
Mitäs sanot, vanha poika?
Garey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka
lisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.
-- Sama se, jatkoi Rube, -- me emme tule näkemään nälkää. Siis,
kapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte
pari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan... olkaa siitä
vakuutettu.
-- Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle
suureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.
-- Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille
kulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt
teksaslaiset.