Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne
olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin
on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja
suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon
reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa
metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden
hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.
Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin
olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen.
Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti
liikkuivat taivaanrannalla.
Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista
eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden
soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.
Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin
niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän
matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä
tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä
silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.
Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman
toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja
ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.
Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa
antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn
huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni,
pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa
ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa
ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan
kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.
Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti
pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä,
on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus.
Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se
lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.
Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo
viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät,
tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen
etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi
suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin
kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa
sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan
antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua
sekä huomanneet petokseni.
Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo
tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta
puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen
takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään
tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja
valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin
uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.
Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena.
Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt,
vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa
silminnähtävästi kovin hämillänsä.
Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin
seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä
toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä
riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa
ne olivat kadonneet näkyvistä.
Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä
löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.
Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta
särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.
Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni,
laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen
ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.
Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista,
jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden
oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty,
joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli
kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen
sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi
arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin
syötävää.
Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin
pian kuolleen antiloopin vieressä.
Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen,
tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin
aamiaiseni valmistamatta -- raakana.
Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella
nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että
paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään
setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan
halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.
Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin -- kaikkein
peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.
Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta
paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni.
Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen
takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa,
hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä.
Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen
orang-utangi.
Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon
pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta
minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin
nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.
Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi
kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee
harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene
mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään,
voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä
ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja
tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle
Efraimille".
Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä
kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä,
eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis
arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä,
yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.
Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen
oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen
yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että
tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu -- taistelu
puukolla.
Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen,
ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan.
Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua
tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja
syöksyi päälleni, kita auki.
Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi,
ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet,
isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi
ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.
Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä... syvässä
vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi
tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en
voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.
Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä
veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli
syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka.
Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja
hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta
tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa
karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien
järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta
perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä
koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja
kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani
myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin
siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen
noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen,
vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.
Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi
juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa,
mistä mennä veteen.
Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut
minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi
olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä
minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua
näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin
aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli
ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.
En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska
hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut
pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut
tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin
vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli.
Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut
edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja
yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.
Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin
huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan
eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut
kallion taakse.
Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin
jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin
siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä
pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno
airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että
hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli
"Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin
eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin?
Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.
Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon.
Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas
kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä
taholla, missä "Muro" oli.
Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen
lohkareiden yli.
Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo
huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa.
Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin
kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo
juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.
Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut
pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan
tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.
Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota
nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä,
jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei
ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka
syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut
vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!
Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun
karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla
pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa
"Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.
Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti
sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän
pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta
kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut
minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.
Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman
sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta
joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan
yrityksestään, varsinkin kun "Muro" oli antanut sille muutamia potkuja,
jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu
tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.
Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut
karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää,
tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra
köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen
rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän
uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.
En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle,
kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani
ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen
reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja
riensin taistelupaikalle.
Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se
oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.
Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi
lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.
Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en
mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää
kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle
voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun
karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.
Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata
pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin
pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon.
Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä -- se oli
bovie-puukko -- ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä
tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen
tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset
hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin
puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt
huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen
ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja
jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.
Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä
valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen
arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut
hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat
hampaat -- taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.
Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan
näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä,
ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi... Minä pyörryn.