Eksyksissä aavikolla.
Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan
ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl.
peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan.
Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis
tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet
itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa
takaisin omia jälkiäni -- mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo
ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme
eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä;
mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.
Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi
turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja
yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin
jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.
Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin
pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en
ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo
pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani
oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään
saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.
Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin
voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että
siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta,
että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä
löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se
tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman
päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.
Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut
kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle
reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä
uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän
syviä ja jyrkkiä.
Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi
näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä
löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä.
Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.
Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani
koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka
saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan
lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan
pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän
asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa
ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.
Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se
kangastus? Kentiesi -- mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa
ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat
jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset,
loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.
Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla.
Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta,
kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.
Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja
lammin olevan sen toisella puolen.
Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä
syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa
hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin
päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän
lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.
Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa
kuin olla yötä siinä, missä olin.
Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi
rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan
päässen lasson täydelle pituudelleen.
Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli
mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.
Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani
ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen
valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä
vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken
perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi
kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja
kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä
lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut
vähitellen valtaansa.
Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa
mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin
tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä
kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin
sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama
säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.
Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa
pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka
pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin
vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli
vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden
minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.
"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.
Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se
oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni,
ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja
vahvistavaan uneen.
Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen
tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin
vain hiukkasen leipää ja suklaatia.
Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään
esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa
edustaja.
Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä,
sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin
tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja
muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi
jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle
se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot
pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja
ja pieniä vaivais-setripuita.
Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin
juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut
pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi
hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.
Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta
käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana
ja palasin.
Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin
täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin.
Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata:
miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani -- omien
jälkieni seuraaminen -- ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni!
En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni,
herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.
Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei
minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että
ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla
johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä
"johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman
ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin
ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia
hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja
nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian
samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä
edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi
on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa
määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat
päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja
päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella,
onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan
toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.
Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla
aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että
eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi
nälkä.
Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa.
Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan.
Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään
saakka...Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä
tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on
aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi
erottaa pohjoista etelästä.
Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei
se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole
eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet
tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat
ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.