V.

Villihevosen pyydystäminen.

Puoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa

hiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä,

ratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää

vastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella

olevaan metsikköön.

Oppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi

nähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat

menestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä

erkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen

paljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin

hevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.

Seutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen

alkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä

aukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes

kymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman

jäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.

Näin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin

hevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat

kaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä

sydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä

levottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka

ailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan,

joka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.

Aavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja

matalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat

hevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin

kavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa

laukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.

Niitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia,

viimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli

valkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin,

sillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä

oli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat

keritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.

Mutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen

juoksija?

Tämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein

kielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi

vain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei

ollut.

Katselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa,

mutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon

johtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko

parven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta

hymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!

Kentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja

mennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?

Paimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut

sen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa,

tahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä

tapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.

Mutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden

varoitushirnunta kuuluisi etäälle.

Keino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma

ennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä,

ennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.

Viipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua

liikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet

koko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että

metsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten

rynnännyt pois.

Itse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella

tietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini

metsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin

parilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen

akasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun

takaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri.

Silmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului

toistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.

Lähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen

aavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.

Niin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni

aukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi

selvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin

nyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle

polulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta

oli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo

sysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet,

leveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki

ilmaisi verratonta juoksijaa.

Ikäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat

vastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja

heittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle.

Muutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen

hyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen

johtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.

Piilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo

oli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä

jouduttaakseni kannustin "Muroani" sekä ryntäsin esiin kentälle.

Oriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he

nelistivät nyt milt'ei yht'aikaa ulos metsästä laumaa kohden,

päästellen korkeaäänisiä huutoja.

En ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan

sovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt'ei lauman kohdalle,

pysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen

ikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan

hirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä

polku vei täältä metsään.

Lauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta

vähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten

edelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli

jo täydessä vauhdissa.

Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa.

Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme

päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo

jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita,

ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni

jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois

tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet

toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun

tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä

pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki,

paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua,

kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua

pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän

matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.

Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä

ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan

tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot

sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se

kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat

voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki,

oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta

mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon

päin.

Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat

olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä

eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden

lehvien välistä.

Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta

kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen

kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista;

hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia

puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua

haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan,

päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti

ajajaa.

Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei

vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s.

"keitaita". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli

jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän

matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää

kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta

juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut

turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.

Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt

oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.

Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin,

kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen

taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota

taivaanranta rajoitti.

Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja

sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin;

koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon

pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta

ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle

"Murolleni." Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa,

jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä

kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta,

sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen -- silläkin on kunnianhimonsa,

halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset:

minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset

vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi

maailman valloittamiseen. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin! Sinun täytyy se

saavuttaa tahi kuolla!

Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä.

Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva

meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä

mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää

täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin!

Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista

hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee

pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se

juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi

noiden nopeain kavioiden kopsetta -- merkillinen äänettömyys, joka

todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa

askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. "Muron" koskettaminen

kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa

aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, "Muro", viimeinen

ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!

Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä

lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi

selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten

pitääkin.

Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte

selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis...

hyvä Jumala! Missä on hevonen?

Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä.

Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois

aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se _kadonnut_.

Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se

peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä

merkinnee? Missä on villi hevonen?

Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi

ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen

kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota

eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää

peitti n.s. "puhveliruoho", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja

oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin

löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!... Laupias Jumala! Missä

oli aavikoiden juoksija?

Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni

värisevän. Minä, samoinkuin "Murokin", olin, seurauksena tuosta

ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki

kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.

Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia

seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut.

Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en

ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä

silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole

koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää

uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista,

en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt

hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt

herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt

saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön --

taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave.

Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni

sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni

nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani

minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut

jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien

jättämistä jäljistä.

Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä

oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan

tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo

ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui.

Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken

syntynyt taikauskoni.

Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki.

Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi,

huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei

yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen

seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina

nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut

enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli

syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen

pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.

Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään

salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa

suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet

kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin

aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli

kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen

toisella puolella ja poissa näkyvistä.

Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei

olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen

jatkamisesta tällä kerralla.