Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi
koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään
kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.
Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta;
kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä
kerrottavan!
Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin
kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli
pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se
ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle
hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka
paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin
laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.
Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea
ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi
satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa,
jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt
ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi
elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta
sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli
omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista -- _sillä oli
mustat korvat_, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu.
Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut
lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä
mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen
sisältö oli aivan selvä.
Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: "Te olette
kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin
sekin". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta,
joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli
kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa "asioita". Se
antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen
oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli
nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.
Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen
lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin
pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.
-- Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet,
ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan
omistaja.