Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle.
Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se
antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta
kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut
paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka
olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana
ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia
renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa -- kaikki kelpo
ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään!
Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon
salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin
asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin
luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni
selkään!
Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley
hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä
kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon
pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat
suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä.
Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja
hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.
Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin
perällä.
-- Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.
Ei mitään vastausta.
-- _La puerta... la puerta!_ toisti hän lujemmalla äänellä.
Ei vieläkään vastausta.
-- _Ambre la puerta!_ ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia
pistoolin perällä.
Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:
-- _Quien es?_ (Kuka siellä?)
-- _Ambre! Ambre!_ huusi Wheatley.
-- Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.
Vitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä
hyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat;
näkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty
holvikäytävä ja osa pihaa.
Tuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi
vapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi
hänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.
-- Sennor, änkytti portinvahti -- is... is... isäntä on sanonut...
ettei hän tahdo... tahdo ottaa vastaan ketään.
-- Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.
-- Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä
pelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa.
-- Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla
on hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.
Mies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta
kädestä, tietysti jättäen portin auki.
Minä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä,
ja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin
porttikäytävästä sisään.
Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus.
Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden
kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat
lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta
tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.
Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat.
Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten
koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti
asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin.
Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja.
Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia,
ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä
loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria
tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.
Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt
tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut
etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni
esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen,
ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli
siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni
akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin
raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se
kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.
Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja
seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.
Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen
saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja
muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka
hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli
hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman
voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä
varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä,
vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja
samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä
kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen
rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään
oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä
savuavaa sikaria.
Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä
äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni
olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä
takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään,
ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:
-- Oletteko don Ramon de Vargas?
-- Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.
-- Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä
ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi.
-- Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on
minulla käsky pääkenraalilta...
-- Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella
äänellä. -- En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään
tekemisissä.
-- Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä -- täytyy minun ottaa
karjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun,
mutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt
selvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen
leiriin.
Tätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan
miehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle
säikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.
-- Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon.
-- Se on häpeällistä... se on sivistyneiden kansojen sotalakeja
vastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle... teidän
hallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.
-- Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen
näennäisesti häntä tyynnyttää.
-- Maksun, _carambo_... maksun ryöväreiltä.
-- Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley,
joka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut
herjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi:
Pitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin
karjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.
-- Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon
tuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn
revolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle
muutamaa sanaa.
-- Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi;
luulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän,
kääntyen don Ramoniin -- olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on
aulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan
omiani, ja että _hän_ olisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa
siis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis
käyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole
tottuneet sellaiseen puheeseen.
Don Ramon keskeytti tässä yht'äkkiä hänen puheensa sulkemalla
närkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.
Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä
ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa
vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan
näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin,
jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet
toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä:
pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi
tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen
palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli
vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat
heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don
Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha
herra tekikin.
Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: --
Hyvästi, herra kapteeni!
Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni
jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn
hänen karjansa ryöväämiseen.
Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan.
Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa
lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle,
jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä
yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka
olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja
arkoina.
Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.
Liian ylpeä... kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.
Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun
itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon
hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei... voisivathan nämä mustat
naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää
kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?
Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti
minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä.
Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain
käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä,
kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan
kanariaviiniä.
Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois,
joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.
Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle
isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin
katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä
sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka
ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot
vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä
ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka
jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien
raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa
sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.
Sill'aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni,
etten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne
tullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin
avattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu
raollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien
akkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä
aikana oleskelivat.
-- Pöllöpää, ajattelin, -- miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa?
Jos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi... vieläkään se ei
ole myöhäistä... on mahdollista...
Tämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä
ison portin kautta tielle päin.
Juuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin
kapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.
Katsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti
suljetut kuin ennenkin. Mistä?...
Ennenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa
hiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta.
En voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut
kuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta
aukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli
jalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin
se heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.
Laskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan
vilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä
voidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.
Hänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta.
Nuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla,
puoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja
joka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.
Juuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä
äkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin
jonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui
silmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen
taakse.
Ymmärsin tuon merkin ja olin vaiti.
Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli
nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin.
Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä
keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen
isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, -- vähemmän miellyttävä
ajatus.
Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä
kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli
lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut
vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:
/#
"Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon
vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!... Muistakaa,
mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän
kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs
vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä
sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta
tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette
minulta kaikki! -- Hyvästi!
Isolina".
#/
"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme". Olin kylläksi
päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne
ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen
ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt
väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä:
heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä
vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?
Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi
häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras?
Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi -- en
oikeastansa tiedä.
Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen
ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen
puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä
pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli
vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei
tyttö samalla häntä rakastaisi!
Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun
viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen
oikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon
ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja
ratsastin ulos porttikäytävästä.
Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo
pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa
kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä
saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani
viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi
olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain
silmänräpäykseksikin... viittaamaan minulle vain jäähyväisensä...
Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot;
mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden
välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat
olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui
paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta
näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä
kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on
niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka
kaiteelta katseli.
Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi
meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän
huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä
selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet
hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan
meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.
Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen
silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin.
Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen
päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä
paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin
siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.
Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan,
kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää
suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni
kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa
ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.
-- Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, -- karja on nyt
koossa; joko lähdetään?
Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen
henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä
asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset
saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen
myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri
karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.