Muonan hankinta.
Herätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän
seikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle
eräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta:
se oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä
valkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.
Päästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin
tyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti
palata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin,
sitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen
päähenkilöä ajattelin. Tunteella -- sano ennemmin kiihkolla, joka
yhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.
Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli.
Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut,
rakastunut sormenpäihin asti.
Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla
toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.
En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme -- ei mitään pyyntöä
tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada
koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton
sattuma minua auttaisi.
En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään
sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen
kulkua.
Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni,
kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina
de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin
paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme
kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan
liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin
mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt
niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.
Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa
sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo
päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen
suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä,
upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon
mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on
kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen
kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset.
Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus,
johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi.
Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on
toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule
pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin
on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen
tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi
kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat
ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen
meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen.
Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.
Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon
kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta
mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?
Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi,
kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan
sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli
vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle
ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.
Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä
hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.
Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille.
Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua,
jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti
tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua
paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän
tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois
samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä avasin kirjeen ja luin:
"Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.
Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne
läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä
te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen
amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle.
Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon
vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne
laadun."
Kirje oli pääadjutantin allekirjoittama.
-- Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän
kohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa,
millä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.
En enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa
verhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan
sisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla.
Tervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille.
Tietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa
kanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin.
Karjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin
luutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin
täytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen
epäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä...
meidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin... Haa Ijurra! Hänetpä
olinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto
lankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin
mielikuvituksessani haaveillut.
Pääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä
käskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.
Minun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun
johtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu
kirjelippukin. Avasin sen ja luin:
"Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän
varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä.
Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta;
eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta
olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne,
mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen
pakottaminen.