Vakooja.
Ajatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni
erään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä
päin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä
tuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria
lähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.
Ajaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta
ja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit
kasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt'ei ruskea;
mutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon
silmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen
olkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina
laskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä,
kultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla
koristettu _sombrero_. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti
kasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin
andalusialainen.
Ratsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa
aluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin.
Virkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa.
Nopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän
mustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla
hetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä
käski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.
Uusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa.
Se ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden
milt'ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen
jälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi
ratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan
ampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian
jalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen
takaa-ajaminenkin vaivan.
Hevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli
tullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin
käskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin
ajan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta
johtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas
torille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen
puolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat
vikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen
kylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli
noin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä
epäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa
takaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja
että jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi
oli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken
ratkaisemaan asian.
Hyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden
minuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt
kylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan
jälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän
läsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.
Takaa-ajo tapahtui _milpas_-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään
pehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä
kuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän
käsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavan
_maqaeyer_-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti
kahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden
mahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat
niin luonnollisen aidan.
Tämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle
että ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi
juuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi
samalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen
vastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa,
painoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle.
Silmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä;
mutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja
kahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen
aikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko
takaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja
kilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen
läpi.
Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni,
että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä
sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi
milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti
edelle.
Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää
edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri.
Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.
-- Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle
taikka vasemmalle ja silloin...
Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt
jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa
kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen
ja hyppäsi kaivannon yli.
Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin
tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon
hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se
oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä
odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle,
monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä
asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.
Laaja nurmikenttä, _savanna_, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli
siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin
mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa
ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä
kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat
elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle,
tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun
poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa
suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu
puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.
Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt,
että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti
vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat
nuo valkoiset muurit.
Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä
kohden.
Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi
metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta
en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat.
Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi
mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa
puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet
täytyi saada kiinni.
Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan
ennen hevoseni kupeeseen. "Muro" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti,
minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan.
Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla;
vedin revolverin kotelosta.
-- _Alto, o yo tiro!_ (Pysähdy tahi ammun!) huusin.
Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.
-- Pysähdy! huusin taasen.
Ei vieläkään vastausta.
Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan
välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut
lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin
ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en
voinut ampua.
Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä
viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.
Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se
mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?
Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan
polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan.
Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta
samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin
kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan
paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.
Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi
suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta
viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen
päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa.
Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen
tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin,
mitä kylmimmällä äänellä: -- _No matame, amigo! Soy muger!_ (Älkää
minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)
Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen
valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari
seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli
nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen
vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen
ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen
hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta
miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno
ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä
valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle.
Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä
nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei
troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet
niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken
mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu,
herättänyt minun kummastustani.
Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti.
Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos
kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui
hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa
mustangin kuonoon sekä lausui:
-- _Ay-de-mi! muerte! muerte!_ (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)
-- Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.
Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.
-- Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo
kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja
minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman
päässä.
-- Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä
sanoinkaan.
-- Niin, sennor! En mitään muuta... Mitä te tahdotte?
Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään
pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että
sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.
-- Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette
tappanut lemmikkini.
En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli
yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti;
tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.
-- Sennorita, vastasin minä, -- kadun kovin mutta pahemminkin olisi
voinut käydä... revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin
itseenne, jos ei eräs epäluulo...
-- _Carrambo!_ huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut
pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä... pidin kuin omasta
hengestäni... kuin isäni hengestä... Lola-parka!...
Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi
jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa
sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret
ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta.
Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa
antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon
täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista,
mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui
mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten
halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko
joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla,
maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia
puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen
naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni
niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.
-- Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa
helisivät. -- Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen
kentälle -- katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne
ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?
-- Mutta sennorita, änkytin puolustautuen -- nämä hevoset ovat
kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin...
-- Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; -- en
olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin
hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.
Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut
puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli
herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni.
Jokseenkin närkästyneenä vastasin:
-- Yksi kuitenkin on, sennorita.
Näin puhuessani vilkasin "Muroon". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman
silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne
loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi
kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran
ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt
kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle
karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin
liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät
hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin
olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt
herätti.
-- Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa
vaipuneena, -- hevosenne on todellakin omani vertainen.
Samassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa
hevoseeni. Entä jos hän pyytäisi _sitä?_ Olisin luvannut hänelle minkä
hevosen tahansa joukostani, mutta "Muroa" en olisi tahtonut antaa
koko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni,
valitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa
tapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin
tuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen
kilpaili jo "Muron" kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava;
kaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän
ajatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet
ehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.
Hän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää
heidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat
kummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan,
veriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen
omituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä
tottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.
-- Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat
kuulumattomissa.
-- Muutamat... eivät kaikki.
-- Tekö olette heidän päällikkönsä... heidän _capitanonsa?_
-- Niin.
-- Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?
Tuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä
tiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä
tehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava
kauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen
tarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli
arkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja?
Sellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat
monta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli
hänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin
hänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta
puolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina
luokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin
tuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden:
kauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon
ruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin
olisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.
Hän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:
-- Olenko teidän vankinne?
-- Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.
Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi
ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana
odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät
minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan
välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin
hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.
Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja
voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:
-- Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä
vapaasti mennä?
Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä;
tässä tarjoutui nyt keskitie.
-- Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena
kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, -- jos vakuutatte minulle
kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin
haluatte. Teidän sananne... enempää en pyydä.
Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin
ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini
purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:
-- Minäkö vakooja... vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette
leikkiä.
-- Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan
vakooja... teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän
vihollisillemme?
-- Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä
nauruansa.
-- Miksi koetitte siis paeta?
-- Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun
sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten
keskuudessa aivan parhain.
-- Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen
ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!
-- Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan
silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen
huulillansa; -- sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En
luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka
voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin
yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.
Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen
minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni
olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä
katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen
hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen
silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin
tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.
Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin
ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen
häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan
luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.
Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti
olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut
olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut
vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.
-- Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin
estämään. Te olette vapaa.
-- Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin
kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten
antaudutte. Lukekaa!
Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin
sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia
kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.
-- Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän
vankinne. Ha, ha, ha!
-- Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli
tämä kirjekin?
-- Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.
-- Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.
-- Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?
-- Minä vakuutan...
-- No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia.
Kaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku
minun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun
käynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani,
olisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me
pelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.
Nyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.
-- Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos
te olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt
sen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!... Lola-parka!
Tätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan
polvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän
mustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan
harjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen
välkkyvissä jouhissa.
Hänen murheensa oli katkera, ja minä... minä, joka niin suuresti
rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa.
Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.
-- Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia... muutamia
jalorotuisia...
-- Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa... paitsi
_yhtä_.
Vapisin nämä sanat kuultuani.
-- Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen "Muroa".
Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua
hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti,
odottaen vastaustani.
-- Sennorita, änkytin vihdoin -- tämä hevonen on suuri suosikkini...
vanha ja koeteltu ystävä. _Jos_ te todellakin haluatte... sen ottaa, on
se... on se teidän.
Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen
jalomielisyyteensä.
-- Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; -- se tulee hyvin hoidetuksi.
Minkälainen se on suustaan?
Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.
Aloin häntä vihata.
-- Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte
pakkokuolaimia... ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän
"mamelukkimme". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.
Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti
punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.
Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani,
sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.
-- Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin,
hansikoituihin käsiinsä, -- nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.
Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan
jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa
näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen
nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen
kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla
koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä
kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä
kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin
hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä
heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat
ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.
Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä
kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.
Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta
syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa,
jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen
kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia
kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä
takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian
lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan
sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen
suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi
sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti
hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi
ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja
irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.
-- Erinomainen!... Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta
ja ruveten katselemaan hevosta. -- Uljas!... Ah, Lola, Lola-parka;
pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.
Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:
-- Ja tämä hevonen on nyt minun?
-- Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena,
sillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan
ystäväni.
-- Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän
purskahti nauramaan ja huudahti: -- Herra kapteeni, minä tiedän teidän
ajatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta,
jonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä
niin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi
minua siitä luopumaan.
-- On ainoastansa _yksi_, joka voi saada minut sen tekemään.
Tämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En
odottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa
rypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen
hymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi
jälleen hänen heleästi nauraessansa.
-- Tämä _yksi_ on tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo
kapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle
hevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän
uskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää. _Adios!_
-- Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?
-- Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on
minun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. -- Muistakaa,
herra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän
kohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta.
Ah, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän,
heittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen
vakoojansa juuri nyt... Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla
kuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. -- Pyhä
neitsyt! Se on Ijurra.
-- Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä
rukoilevan väreen: -- Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä...
jättäkää minut! hyvästi, hyvästi!
Vaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin
tuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt "adios", hyppäsin
satulaan ja ratsastin tieheni.
Päästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin
tunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin
satulassa sekä vilkaisin taakseni.
Ijurra oli saapunut paikalle.
Näin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen
tilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin,
vyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti
olevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset,
ja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei
kuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä.
Minä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi
orpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan
hänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin
hänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman
näköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän
puhui vihaisesti.
Miksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa
nuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän
voi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.
Nämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin.
Mahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt
kauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan
päin.
Pyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin
pian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken
tapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja
annoin hevoseni hakea tien.
Uneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni
kylätielle.