I.

Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.

Olemme meksikolaisessa _pueblitassa_, Rio Bravo del Norte-virran

rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan,

maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on

kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat

kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa

toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman

kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä

rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi

maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen,

likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat

portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan

pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta,

mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.

Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden

jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän

ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita;

rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään

jättiläisliljan, puumaisen _yucca_-kasvin halkaistuista rungoista,

joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat

kattimiksi. Näissä _ranchistoissa_ asuvat köyhät _peonit_, kukistetun

rodun jälkeläiset.

Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat

tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide.

Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen

katon nimi on _azotea_.

Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen

olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu

silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas

kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä

on oikea paikka sikarin, _pinolé_-juoman tahi jos mieluummin haluaa,

_catalan_ nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman

paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa

nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti

seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen

ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.

Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa,

ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut

rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien

pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta,

niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan

erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan,

viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä

kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri-

ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä,

akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että

voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat,

samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet

loistavat kaukaa kuin tulipilkut.

Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta;

kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset

eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla

paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset

karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun

vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden

puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten

pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se

antaa heille maissia _tortillaan_, punaista pippuria sen höysteeksi

sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta

ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat

pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön

asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen

ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat

itseänsä akrokomiapalmun mehulla.

Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?

Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi

alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien

maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut

tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä,

kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.

Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria

_haciendoja_, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät;

mutta missä ovat _rachos_-rakennukset, alhaisemman väen asumukset?

Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä

selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon

rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti,

vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana!

Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan

beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten

jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset

ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä

asujamet muurien suojissa.

Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän

vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa.

Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua,

lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset

muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin

avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto.

Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen

katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit

kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden

yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy

taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen

jumalanpalvelusta varten varustettu pienellä _capellalla_. Miten

uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille

näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen

takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä,

joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille.

Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit,

jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin

takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden

kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia

ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja

päästä tähän komeaan asumukseen.

Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain

merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja

silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät

kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.

Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine

nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa

itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan

kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.

Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä

_poblano_, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat _calzoneronsa_

lompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat

peitetyt kirjavaan _sempéhen_; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa

hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja

kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle

puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle

portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä

sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja

hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.

Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on

samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat

hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa

näkyy tapahtuneen.

Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään

luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla.

He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty

palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty

kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän

tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä,

karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa

tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta

kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia

hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle

hedelmiänsä ja vihanneksiansa, _pinolétansa, atolétansa ja agua

dulceansa_. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.

Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki

kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi

hän on joku _poblana_, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu

lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi,

ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä

peittää sininen _reboso_; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo

nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa

väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita

joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu.

Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän

kauneutensa on yleensä tunnustettu.

Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun

asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat

pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä,

heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen

puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?

Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen

täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä

nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin

kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä,

puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata

pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi

supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-,

vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä

joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin

litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja,

pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja

taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt

vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta.

Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja

metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin

taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten

Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin

toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta

ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä

uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli

villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin

sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku,

tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen

_jaqueta_; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten

istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja

toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin

etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään

sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta

nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia,

reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia

neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä _broganeja_

ja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden

intiaaniheimon kuosia.

Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli

yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja

teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois;

toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset

olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät

olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat

lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan

käytettäväksi!

Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset.

Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista,

voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari

ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu

sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain

länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien

laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta,

tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä

aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia

etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia

uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija "suuren lännen"

isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä

kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet,

saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän

englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon

meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan

ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja

luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan

pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi

kansatieteilijälle! Keitä he ovat?

Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat

"rangerseja", amerikalaisen sotajoukon sissejä.

Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.

Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se

näyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään

Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka

voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa.

Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien

ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet

herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat

olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi

vieläkin harvemmat henkipattoja, -- huonoja ihmisiä uutisasutusta

perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.

Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä,

tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri

kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja.

Monen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen

sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden

vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin

laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa

kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka

surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta

ystävätä tahi veljeä.

Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni;

jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin

niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja

seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat

ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen

ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin,

ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään

kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.

* * * * *

Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset

ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän

omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan

ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja,

Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden

jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat

kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin

siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä

pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani,

kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin

keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen

jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen

näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.

* * * * *

Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa

outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet

vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella

kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja

käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle

kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon

meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista,

komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan

sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän

kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat

menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin

olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa

naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia

kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen

että masentaminen.