VIII

Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi

päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia

jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat

hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.

Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan

halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan

nuorten avuksi.

Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä

polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden

varjot tielle.

Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti

hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota,

etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan.

Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen,

nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti

muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.

-- Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.

Miina tunsi heti tätinsä Liisan.

-- Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt?

kysyi hän hätäisesti.

-- Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin

tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani

väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle

leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia

enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne

odottamaan.

Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan

retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut

siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja

ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta

silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli

kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen.

Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja

kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui.

Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen

hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa

tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi

anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen

tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa.

Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä

pöydästä.

Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna

evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.

-- Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.

-- Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin

tuntevansa.

-- Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista

jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En

kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.

Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut.

Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan

matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä

milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon

kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta

kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian

likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi

tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää

koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.

Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli

uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois

tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo

hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain

jaloin, keppi kädessä.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.

-- Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua

keittämään kahvia.

Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä

kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon

toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja

palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa

ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että

mitä tästä seuranneekaan.

-- Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, -- ja kaivo vielä

likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan

ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.

Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.

-- Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli

tyyni, vaikka mielessä kiehui.

Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti

kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton

vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän

jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin

ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen

Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.

Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän

tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.

-- Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset

voikuormat! huudahti hän.

-- Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.

Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja

ärsytti häntä enemmän.

-- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä.

Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä"

tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä

tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla

kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja

tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi

itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että

kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi

tänne, sellaisia kuin sekin yksi...

Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi,

hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin

silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate,

huulilla pingoitettu ilme.

-- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!

Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin

kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.

-- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy

Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa...

Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa

kaikki, mitä hän tiesi.

-- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia

teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin...

-- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.

Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi

solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle

lattiaa.

Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt

Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli

muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä

tanssiksikin Kallen kanssa.

Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut

pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina

piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi

tapahtua salaa.

* * * * *

Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa

naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi

tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan

vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan

sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut

itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa

kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.

Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä

sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö

istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat

totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti

ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen

olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta.

Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää,

ehkä hän nyt tasaantuisi.

Odottamattomasti asiat kääntyivät.

Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla,

ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut.

Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa

puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet

porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.

-- Onko isäntä kotona?

-- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään!

-- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.

-- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne

päivän aikaan.

-- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän

nousee.

Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin

puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät

pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä

ja huoneen siivottuna.

-- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.

Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen

suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.

Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan

ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen

silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina

vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.

-- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen

taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.

-- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun

valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?

-- En.

Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.

-- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän

kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän

veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä.

Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina

Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:

-- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat

matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin

kuulu.

Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin

taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään

survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt

tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt,

jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät

vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja,

koskematta niihin.

Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian

hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt

tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta,

niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että

molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän

hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa

vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi

istualtaan ja sulki hänet syliinsä.

Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi,

miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin

kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja

hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä

vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö

seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.

Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät

häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky

ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan

tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet

ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät

asiansa.

Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat

tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät

olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa,

sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut

että surullinen.

Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli

ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne

hän oli vievä vaimonsa.

* * * * *

Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän

tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten

ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin

oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.

Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen

puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu

Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli

sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.

-- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.

-- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.

-- Enhän vain!

Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja

hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi

tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta.

Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän

kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli.

Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä

lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä

mailla.

-- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän

innostuneena.

-- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.

-- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!

Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se

hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.

-- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi

mietteisiin.

Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja

sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä,

mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa

ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea

kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan

erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken

ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen,

purskahti Kalle nauruun.

-- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja...

-- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.

-- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.

Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.

-- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.

-- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi...

-- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen

alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän

saakka oli ollut äänettömänä katsojana.

Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui

niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne

taskuunsa.

-- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui

Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua?

-- Minä lyön sinua! uhkasi Aina.

-- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi

Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut

katkera tai kade.

Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa

sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin

ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta

kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka

verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko

vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä

ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi.

Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli

ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin

oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa".

Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi

kallistaa pää syliinsä.

Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset

ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut

luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat

kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään

ja ujouttaan.

Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen

piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän

pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään.

Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän

ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi

viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.

Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut

jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni

hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.

-- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin

aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.

-- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.

-- Mitä siinä valehtelet, sanoisit...

-- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö

tämä ole kaunista?

Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.

-- Onhan tuo.

Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli

huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa

jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.

-- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja

kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?

Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?

Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä

laidalle ja silitti hänen poskeaan.

-- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin

luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.

-- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille

miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.

-- Itse olette ollut naimisissa!

-- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.

-- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.

-- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin!

Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".

-- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin

on parasta!

Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä

kysyi:

-- Kuka maksaa matkan?

-- Aaretti, vastasi Aina varmasti.

-- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen

mukaasi ettet jää tielle.

-- Niinkuin isä tahtoo.

-- Kuule...

-- Mitä?

-- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä

kaikkea siitä Aaretista puhuvat?

-- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja

tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.

Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.

Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli

ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin

hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat

hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja

setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.

Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois.

Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli

jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.

Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina

istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät

ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.

-- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti

kaipasin, kun luovuin äidistäni.

-- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.

-- Mutta isästäsi?

-- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.

-- Entä näitä tuttuja paikkoja?

-- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita

tunne.

Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen

itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä

olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä

sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja

Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä

hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla

se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla

hän karkoitti sen luotaan.

Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut

kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja

naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian

hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo

kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi

muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen

huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten

kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi,

vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli

valmistettu suuret häät.

Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin

lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että

hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun

sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina

itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa

rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä

hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän

kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan

morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja

nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.

Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin

oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä,

piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi

tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.

Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli

värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka

tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa

seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä

laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut,

että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.

-- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.

-- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa

välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.

-- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä,

pettymistä ilmaisevalla tavalla.

-- En.

Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:

-- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.

Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden

ehkäisevän liikkeen.

-- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin

vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt

saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin

nämä isännät.

Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että

ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.

-- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun

antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.

Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen.

Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy

sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä

kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille,

se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti

kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.

Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja

kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa

särki.

Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne

vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.

Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö

kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana

niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia,

joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.

Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä

oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka

hulluna kierteli maailmalla.

Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä,

peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa

maailmassa, jota Juhana rakasti.