IX

Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä

ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.

Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä

vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja

korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin

olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että

se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme

kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.

Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu

viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat

hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena,

sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä

sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen

ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.

Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa

ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat

pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi

että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki

oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta

isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei

Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset

kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja

että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai

miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä

ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran

kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.

Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista

oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen,

kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia

pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin

päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen

ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi

saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi

poiketa sinne ostamaan.

Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia,

kummoinen tuo lienee aviomiehenä?

Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät

matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina,

tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee

kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin

ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan

mustassa tuvassa!

Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty

hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä

ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti,

herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui

kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin

rykäisi.

-- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni.

-- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa

kuin silloin.

-- Niin juuri, sanoi Alviina.

-- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.

Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää

tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin

kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili

hänen korvaansa.

-- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet.

En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.

-- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.

-- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.

Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä

enää ollut ketään.

Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla,

puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella

ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle.

Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin,

seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen

lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti,

huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista,

joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina

viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti,

paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja

matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella

taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.

-- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.

Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden

kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina

huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi

hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille

hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista,

ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet

ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas

mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki,

vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan.

Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja.

Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja

nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva

petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka

poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.

Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa

ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle.

Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät

kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen

piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu

ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle.

Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi

hänen syliinsä.

-- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.

Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti,

että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa

pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja

reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku

makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa

tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle,

jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan

Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan

kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin

ennenkin.

Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen.

Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi,

ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi

niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat

kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti

vanhentuneen monta vuotta.

-- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan

illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.

Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi.

Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja

pyöritteli sisartaan.

-- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi

hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt

luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.

-- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan,

puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä.

Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas

pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.

-- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin

herrasväet!

-- Enhän! vastusti Aina punastuen.

-- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!

Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti

hämillään.

-- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko

sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!

-- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.

Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi.

Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.

-- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.

-- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset

lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.

-- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti,

irroittaen paperossia hampaistaan.

Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:

-- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se

nyt on raivossa.

-- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta,

hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.

Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.

-- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit?

Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä

kaupungista.

-- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä

juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se

on synti.

-- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.

-- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.

Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen

pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.

-- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka

tekee sinut noin... vai...

-- Ole vaiti! huusi Aina nauraen.

-- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.

Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he

istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille.

Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan

avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään

tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan.

Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti

hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi

Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,

Maijastiina toi heille sinne kahvia.

-- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.

Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.

-- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään

pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja

kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.

-- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja

kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!

-- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut

käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.

-- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.

Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli

Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle

suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen,

oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.

Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he

jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen

ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten

hänen korvaansa:

-- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt

minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.

X

Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen,

lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin

omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen

hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä

noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää

koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt

niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän

yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut?

Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta?

Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei

tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä

häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä

ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain

jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari

päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa

huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli

raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla

leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin

ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä,

laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka

oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan

ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin

lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan,

että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin

kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan

päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet

perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu

sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä

sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki,

kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina

epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää

ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta

Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta

että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän

sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut

hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla

varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei

taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä,

koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi

tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea.

Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin

mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun

sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa,

olikin poissa.

-- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

-- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

-- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä

hänen mielessään liikkui.

-- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

-- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi

voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi

vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa

Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla

päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi,

ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt

hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli

pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet

kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi

seinään nojaten.

-- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti

ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

-- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja

sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän

raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan

päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti

sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna

alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet

varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina

kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin

miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen

kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän?

Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki

valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli

Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä

lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen

mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät

ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa

niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui

isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä

uudestaan...!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla

pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta

seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli

jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen

vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi

riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt

rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren

syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies

häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni

hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi

hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan

ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat

pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi

lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja

kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet

reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut

milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei

ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se

tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko

ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa

hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin

maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen

luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi,

kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään

tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti

he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi

jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

-- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen

kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja

teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset

koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja

uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus,

taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen

hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka

pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen

päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta

unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta

koko päivänä.

-- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla

Maijastiinalle.

-- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi

hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee

levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä

Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

-- Mitä sinä luet?

-- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".

-- Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

-- Luuletko, että minä vielä paranen?

-- Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama,

jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin,

kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys

kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

-- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka

paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima

poissa. Jokohan Aina pian tulee?

-- Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea

päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas

kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön

aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut,

hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen

tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän

kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin

mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan

ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja

hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja

soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin.

Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn

alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen

käteensä.

-- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen

nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten

hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista,

sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana

koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä

asennossa.

-- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja...

-- Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä,

pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin

arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit

olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun

lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin

kätensä ristiin.

Mä nukun haavoin Kristuksen

Ne puhdistaa mun syntisen.

Eloni, kaunistukseni

On, Herra, veres, kuolo ei.

Mun kuolo viepi ijäiseen

Elohon autuaalliseen,

Pois pesi Kristus syntini,

Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä,

kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman

totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

-- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja

oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

-- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin

toistakymmentä vuotta.

-- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.

Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella,

kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran

tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut

valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut

lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas

ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet,

kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin

Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän

onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten

joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa...

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten

mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä.

Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi

toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat

särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän

ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän

nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea

hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

-- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon,

joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

-- Kuoli se, vastasi Antti.

-- Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä.

Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen

ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti

käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi

hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa

päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään

hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa,

kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän

olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä

edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

* * * * *

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli

lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan

kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina

lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui

Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi

niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan

piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut

lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta...

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti

Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi,

vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari

vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen

päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat

kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja

suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata

hampaat.

Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot,

tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä

oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti

seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen

huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei

päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten

sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan.

Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä

hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee,

ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten

taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti,

tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes

huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä

pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi,

Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki

venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan

hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi

vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä.

Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.

Seuraavana iltana seurasi lapsikin.

* * * * *

Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli

järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite

oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli

jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki

nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien

särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, -- muutoin

kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin

Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä

veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä

kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja

kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja

niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin.

Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja

lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.

Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie

vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi

aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.

Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista,

vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja

jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan

kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin

sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä

ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita

papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä

oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut

kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi

Miinan.

Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean

ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina

vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti

hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja

Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun

salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia.

Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä

kaikki tyynni.

Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten.

Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse,

jonka hänen miehensä häneen heitti.

-- Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.

Nyt pääsevät tilalle.

-- Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?

-- Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi

sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta,

että kuoli siitä pois se Aina.

-- Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!

-- Oo--n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin

hoitanut...!

Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä

tuvassa.

Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari

edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä

kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa,

hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.

Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän

oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen

ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina,

ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt

kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.

Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen

asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja

pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen

kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.

Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen.

Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa,

puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen

kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin

hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille.

Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja

hymyili päivänpaisteista hymyään.

Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa,

vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti

olevan nainen. Antin ajatus jatkui.

Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen

rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut

hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan,

yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti

katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri

veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä

tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena,

vavisten -- -- -- Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä,

oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä,

ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi

keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät

merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja

keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli

jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen

musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan,

huulet olivat auki. Puussa kukkui käki...

Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi

Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren

vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen

lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.

Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti

omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua

sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan

karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa

ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla.

Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre,

omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta

katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse

juuri oli seisonut.

Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi

vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi

aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.

-- Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.

He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään

ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.

-- Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun -- kyläläisiäni,

vastasi sitten Antti.

-- Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, -- minä tällä

haudalla itken -- isääni ja sisartani!

Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni

oli kova ja täynnä tuskaa.

-- Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe,

että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä,

tehän häntä rakastitte.

Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä

maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta

lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat

kukin haaralleen.