VII

Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta

tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut

entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt

Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei

ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään

ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera

ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan

pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä

talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi

hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti

sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä

hän eli kokonaan Taaville.

Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa

samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti.

Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä,

Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen

hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa

hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.

Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän

verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja

laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.

Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi

sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan

lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet,

näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja

kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli

melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta.

Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista,

paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan

siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan,

sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen

laidalle.

-- Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?

-- Niin, kiven viereen.

Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja,

maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti

puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset

kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.

-- Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.

-- Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.

Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin

puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan

näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki,

heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan

lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja

tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti,

että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi

voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi

ja puna nousi hänen poskilleen.

-- Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.

Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet

verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.

-- Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.

-- Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.

Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle

ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa

tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui

arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota

arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari

askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän

siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki

silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan

sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun

vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät

lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa

kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy

kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi

miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.

-- Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.

* * * * *

Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle.

Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen

kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi

kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan

lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan,

ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa

toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät

keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän

pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista.

Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin

tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa

salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne

tulivat hyvin rakkaiksi.

Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa.

Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua

niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin.

Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän

järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään

kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai

juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän

nimitti puutarhakseen.

He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes

erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus

tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen

häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi,

kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli

lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin

sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän

onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina

ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että

niin ne sanovat.

Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin.

Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille

viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja

aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan

hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.

-- Tulkaa keinumaan, pyysi hän, -- emme moneen viikkoon ole käyneet

keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina

vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!

Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.

Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.

-- Sepä hauskaa, sanoi Taavi. -- Mennään vaan. Tuleeko muita?

-- En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!

Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili

häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:

-- En minä tule. Menkää jos tahdotte.

Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja

rupesi kiihkeästi selittämään:

-- Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle... Emmekö voisi

lähteä järvelle mieluummin?

-- Se on totta, myönsi Taavi. -- Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.

Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi!

Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan

kiusata häntä.

-- Eihän meillä ole veneitäkään.

-- Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa

sittenkin taas saisivat olla yhdessä.

-- Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. -- Aina muista

erillään. En minä viitsi tulla järvelle.

Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli

vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen

siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon

hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä

polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän

rupesi nauramaan.

-- Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. -- Emme huoli mukaamme

muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.

Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota

tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina

oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla

ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja

sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi

perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.

-- Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.

Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että

Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen

ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti

ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin

heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän

seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi.

Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi

viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä,

olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen

hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu

loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja

piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi

hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun

he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan

Ainaan.

Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä.

Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia

järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut

mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.

Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta

kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa

ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli

hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan

lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin

käydään".

Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.

-- Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.

-- Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.

Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet

toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus.

Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi

häntä liehakoida.

Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä.

Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken,

jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen

kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli.

Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi

epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät

he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin

häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi

totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin

ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.

Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he

pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina,

mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo

pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla

hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:

-- Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan

käytetä. Mennään...!

Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi

kiihtymistään.

Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina

pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka

laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa

hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen

kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.

-- Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.

-- En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle,

eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä

edes hänet.

-- Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta

sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.

Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään,

jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi

sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti

Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn

laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.

-- Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, -- älä luule että minä Taavista

välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita -- ja muut

tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto

tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta...

Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.

-- No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!

-- Menisinhän minä, mutta... mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt.

Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta

kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta

minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.

Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa

suututti Miinaa.

-- Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.

-- No kuka muu -- isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se

Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä

ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!

Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja

silmillään.

-- Minun tekee niin mieleni...

Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.

Taavi nousi.

-- Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.

-- En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.

-- Mikset tule?

Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.

-- En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.

Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä

kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan,

luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi

takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä

kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli

"Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen:

"susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti

kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli

mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset

mennytkään keinulle?" -- "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi.

Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!

Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!

Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi

ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään

ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan

ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas

pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli

kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.

-- Miina, tuletko mukaan? huusi hän.

Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko

matkan Miinaa tulemaan.

Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt.

Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän

tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin,

järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti

vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.

Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli

ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa,

niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä,

olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu

ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi

tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos

hän itse olisi mennyt mukaan...? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona

opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä

missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja

kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää

Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta.

Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi

hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset,

mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!

"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin

olleet oikeassa.

Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne

hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä

hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista,

jotka olivat olleet pelkkää petosta.

Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja

tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.

-- Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.

-- En. Mikset ollut kauemmin?

-- No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.

-- Mitä minusta sitten.

Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän

tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen

peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi,

että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut

kuin uitettu.

Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen

rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi

oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti

häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja

voitettuaan takaisin.