VI

Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä

aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat

raikasta vihreyttään.

Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty

lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli

pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja

pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä

morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina

yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia

vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä

perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset

kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän

leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se

oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.

-- Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.

-- Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi

Miina.

He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään

puhuneet, katselivat vain toisiaan.

-- Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti

ja läksi huoaten ulos.

Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.

Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!

Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota

hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen

tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän

vain Liisa itse aikone tänne?

Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He

ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.

-- Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun

jätät näin hyvän kodin?

-- Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.

-- Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja,

mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.

-- Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.

-- Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!

Taava syleili häntä takaapäin.

-- Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.

-- Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt

pitäjäntuvalla.

-- Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?

-- Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.

-- Sehän on hauska se, sanoi Miina.

Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut

paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.

-- Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.

Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen

sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan

puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa

sulhasjoukko tuotiin pihaan.

-- Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta

saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.

Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin

oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet

olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku,

vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia

oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin

toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän

tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä

hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä

valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan,

niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään.

Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä

ihan yksin.

-- Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.

Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni,

kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle.

Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään

arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.

-- Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, -- että tässä on

se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.

-- Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.

-- Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.

Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin

takaisin.

-- Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme

yhdessä, tai tulenko minä yksin...?

-- Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan.

Kuinka tuo kahisee kauniisti!

Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.

Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia

ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin

vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen

kysymyksiinsä.

Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan,

hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti

hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä

itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat

toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman

ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi.

Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.

* * * * *

Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat

tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan.

Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja

nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien

miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin.

Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät.

Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut

miestä.

-- Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi

Kanteleen Hermanni.

-- En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi

tyynesti.

-- Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan

nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään

ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä

itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte...

Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen

kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä

istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää

Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset

orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja

tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä

ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä

puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin

penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä

tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he

kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.

Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin

tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut

riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies

tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä

käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia

ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.

Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut

lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän

lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän

nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin

täytyi hymyillä hänen mukaansa.

-- Mikä nyt on? kysyi Taavi.

Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän,

sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan,

mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan

toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.

-- Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?

-- En mitään, vastasi Taavi tyynesti. -- Tulkaa vaan.

-- Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä

Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun... ja

teidän isänne.

Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:

-- Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon...

Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.

-- Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina

käskeä, ketä tahtoo.

-- Mutta minua ei ole käsketty.

-- Käyhän vielä käskeminen.

Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti

suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen

katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti

Taavin syrjään.

-- Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.

-- Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!

-- Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet...

Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina

tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus

paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa

kahdenkesken, kysyi Taava:

-- Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?

Miina punastui.

-- Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää

liian monta.

Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä

kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.

-- Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta

pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi... Siitä ei tulisi

hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä

tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava...

Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja

miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.

-- Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.

Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?

Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja

hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut.

Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.

-- Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää,

sanoi hän.

-- Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut

mitään.

Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän

puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle

hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.

-- Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai

hän vihdoin sanotuksi.

Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia

suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat

kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen

miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi

onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei

Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.

Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti

morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän

pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut

ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi

hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He

toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli

puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.

Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun

toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi

määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan

jatkaakseen entistä elämäänsä.

Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian

seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat,

laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen

tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan.

Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi,

tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää

oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän

hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti.

Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta

isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.

Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä.

Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli

kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja

naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.

Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta

ja kätteli kaikkia kotiväkiään.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki

viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja

hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty

kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen

ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään.

Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä

oli sadanmarkan seteli.

-- Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.

Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja

otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja

laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli

suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut

suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät

häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja

tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.

Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista,

puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin

hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti

metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina,

ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa

hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle

pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa.

Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi

juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva

ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja

vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi

lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.

Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli

tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui

ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta

ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa

vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan

mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä

tultiin.

Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa:

mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain

sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein

ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa

tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten

huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti

nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla

ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät

viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut

tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat

jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti

epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli

suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.

Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi

sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa

Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa.

Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät

vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno,

silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän

oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän

oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut

niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän

kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä

oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen

Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.

Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät

tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan

väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja

viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet

etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen

katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin

huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä

hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi

hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui

käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies

kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson

alkamista ja katosivat muitten joukkoon.

Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti,

pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän

vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät

ne ihmeellisesti.

Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle.

Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan

katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän

mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän

sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät

yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten

"herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä.

Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin

loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies

hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua

hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen

anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan

enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen

väkinäiseltä.

Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli

saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat

asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat

peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat

valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman

sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua

ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka

tuli.