IV

Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että

Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa

maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta

esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti

pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.

Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa.

Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati

puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen

lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä

pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa,

oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä.

Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua,

polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen,

vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.

Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan,

hyppäsi alas ja määkäisi.

Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen

hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.

Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä

sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä

ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen

permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja

pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä

omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä

kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut

puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se

oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!

Aina nauroi ja ajatteli edelleen.

Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois

luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt

se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen

lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi

ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä

molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä

polttavalla kahvirännälillä.

-- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.

Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi

ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa

ja kanat oven suulla hänen edessään.

Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen

huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli

särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken

perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.

Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli

märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli

tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi

tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt

ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti

epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää.

Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui

avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden

eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli

kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten

siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli

jatkoa edelliseen.

-- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun

nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä

on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten

paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta

nyt ulos paikalla...!

Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.

-- Se loppuukin jo kohta...

-- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä

pistelen loput itse. Vai ette lähde!

Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli

käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä,

takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois.

Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat,

jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto

piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana,

harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.

Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet

pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja

huusi sinne Ainan.

Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa

tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja

pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen

sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki

silmänsä.

-- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!

-- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana

ja silitti tytön mustaa tukkaa.

Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja

päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä

suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa

suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.

-- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.

-- Tämän talon koira, hyi!

-- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne,

kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?

-- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni...

Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei

sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti

käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä

vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen

voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.

-- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.

-- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.

-- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.

Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt

enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis.

Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki

oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi

saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan,

mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan

vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille.

Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju

raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet

ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan

muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja

vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului

Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut

laulamatta.

-- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan

vadinpalaset ja muut.

Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen

ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla,

valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas

hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja

vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.

-- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton

se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein

ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta,

kun...

-- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.

Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli

sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti

alaa.

-- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen

vaan olen saanut.

-- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.

Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä

sanoja, alakuloisella äänellä:

-- Rajalan nuori emäntä kävi täällä.

Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.

-- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin

se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu

heitin ne oljet.

-- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.

-- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet

mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita?

-- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.

Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.

-- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin

niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja...

-- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella.

-- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat...

Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:

-- Nyt menemme keinulle: että tiedätte.

-- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.

Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:

-- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin

lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä

hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä

jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä

laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi...

-- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?

-- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla

hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle,

kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei

ollut kuin Aina...

Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas

lauteilta heittämään lähtölöylyä.

-- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat.

-- Kastakaa veteen kyntenne!

Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki

pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan.

Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä

oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän

yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen

huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja

kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita,

ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden

pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski

setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa

ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä.

Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli

hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa,

kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin

varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan,

harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan,

kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden

tuoksua.

* * * * *

Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana

syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut

yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka

oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he

saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät

ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka

kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja

jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän

vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi

ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai

hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin

takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi

torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.

Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan

aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki

huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän

hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita,

poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti

itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään

pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun

käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon,

josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli

vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies,

joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka

markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei

häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella,

mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat

hänen tarjonneen ja maksaneen.

Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He

menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä

toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina,

isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja

hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat

katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille

kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä!

Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei

häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän

rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt

häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi

nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään

vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.

Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä,

Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti

kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt

hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän

saanut huvitella!

Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui

takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli

viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää

lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun

olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua

viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia!

Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää

pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.

Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.

Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se

tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään

olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja

rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että

isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen

isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet

arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret

perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi

sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja

yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia

oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen

rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli

tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee

kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän

alkoi kuunnella.

Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava

kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi

toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä

tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana

seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja

heittäysi vuoteelleen.

-- -- --

Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.

Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut

aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen

korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa.

Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja

rautaseipäänsä ja läksi kotiin.

-- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon

Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka

ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä

ennestäänkin.

Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.

-- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on

kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua

rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon

minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen

sovittanut.

Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.

-- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään,

kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani

kihlasormuksena morsiameni sormessa.

V

Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven

aava selkä aukeni siinä näköalaksi.

Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi

sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli

järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat

taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.

Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä

yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta

poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären

nimipäiviä.

Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä,

seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti

hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen.

He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus

sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia

toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat

lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:

-- Tottahan teiltäkin tuodaan?

-- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.

Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti

sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi

petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä

läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi

sitten katseensa rannalle.

Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa,

joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?

lauloi hän ja huitoi käsiään.

-- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti

Aina nauraen väliin.

Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan.

Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja

hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja

lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni.

Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta

puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen

keinussa.

-- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä

jo hirvitti.

Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat.

Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.

-- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.

Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle

ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle

polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken

perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja

nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.

Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja

kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?

-- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.

-- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.

-- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?

Aina heilautti päätään ja hymyili.

-- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin.

Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin

minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä

kahvit sijaan.

Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.

-- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.

-- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että

minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta

koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta

kieltäisi. Eipä...

-- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.

-- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon

suut...

-- Pois kahville!

-- Kahvi jähtyy!

-- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole

liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.

Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.

-- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni

Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin

minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.

-- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö

nyrpeästi, tuupaten Kallea.

-- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!

Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.

Heidän kiistellessään lauloi Aina:

Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,

Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!

Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen

tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:

Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.

Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.

Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty

tyttö alkoi laulaa hänkin:

'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:

Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'

Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun.

Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät

kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot

totistuivat.

Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli

siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun

kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän

välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski

harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle.

Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.

Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä

ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä.

Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen

soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.

-- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.

-- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.

-- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?

Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen

mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät

sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan

pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas,

niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa

ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti

jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli

soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä

tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.

-- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!

-- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.

Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin

rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:

-- Mistä tuo sormus on?

Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.

-- Löysin tuvan permannolta.

-- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se

on?

-- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.

-- Se on minun. Anna pois tänne.

Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.

-- Antaisinko minä löytöpalkatta? En...

Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan

setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa.

Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.

-- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, --

ettei tarvitse "varastaa".

Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet

seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä

käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin

huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:

-- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi

pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!

-- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.

Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.

-- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon.

Mikäs tuossa on?

-- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta

nuoruutensa ajoilta.

Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän

suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella.

Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana,

tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi

Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:

-- Puuropata.

Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä.

Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään:

hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi

ollut niin veltto!

Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin,

häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin

huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden

käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui,

kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään.

-- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.

Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin

jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti

ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus.

Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai

viskatuksi huivin silmiltään.

-- Kenenkä minä tapasin kiinni?

Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.

-- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!

-- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli

kannallinen sormus.

Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin

ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui

hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti

lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies

katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat

laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui

hellä hyvyys.

-- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä

se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?

Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.

-- Sormus?

Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.

-- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien

joukosta.

-- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille

hiuksilleen.

-- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.

Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi.

Antti tuijotti häneen puhumattomana.

-- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.

-- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.

Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.

-- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.

-- Älä minuun koske!

Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui

suoraksi Ainan eteen.

-- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä

sormessanne näin Haapaniemessä?

-- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: --

Se on tuon miehen sormessa.

-- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.

Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä

sormea.

-- Tuo juuri!

-- Älä väännä kättäni poikki, saake...

-- Anna pois paikalla!

Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä

voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän

välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän

heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti

heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:

-- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten

minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa

syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään

kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.

Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei

hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi

ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi,

kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja

nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli

ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja

veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun

asti, aitaan nojautuneena.

Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun

juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet

olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli

aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja

istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti.

Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli

tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu.

Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.

-- Miksi sinä tässä yksinäsi itket?

Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.

-- Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että

ovat minut yksin heittäneet.

Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi

istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet

ja onnelliset.

-- Aina parka! sanoi hän.

Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän

katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan

illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän

ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!

-- Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -- Se se on

revittävä.

Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.

-- Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä

panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule

montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi...

-- Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.

-- Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen

uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne

jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on

juuri niitä -- ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!

Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia.

Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita

koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.

-- Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki

me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta

olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.

-- Olenko minä niin toisenlainen?

-- Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja

lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan

vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.

-- Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.

-- No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä

et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi

sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.

-- Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.

Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:

-- Muistatko sinä äitivainajata?

-- Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En

muista.

He astelivat ääneti.

-- Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi

Aina äkkiä.

Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka

kantoi koppaa.

-- Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.

Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka...

-- Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä

mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut

ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan

niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä

sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!

Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin

Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä

hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat

kokonaan unohtuneet.

Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa

kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan

häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa

nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti

karjankello.

Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja

aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden

päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla

tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä

vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli

pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti.

Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja

järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen,

jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli

neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen

yhteen kohtaan.

Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa

pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli

tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia

ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.

Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.

Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää

lukiessaan hän nukkui.

Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas

seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä,

heinänteolle haitallinen sadeaika.