Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän
astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki
viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla.
Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä
paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että
jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain
hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä
mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän
kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan,
joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui
penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta
hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti
leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja
toimitti samalla pöydälle aterian.
-- No? kysyi hän Antilta.
-- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.
-- No sittenhän se on päätetty.
-- Niinhän sitä luulisi.
He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta
kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He
olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt
tehty ensi kerran.
-- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja
pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän
viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.
-- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.
Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää
päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä
särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:
-- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä,
tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää,
ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan
pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen
koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia
ja äidin sormus kiilsi sormessa...
-- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.
-- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen
silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa
kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin
pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet.
Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla
olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään
hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan...
Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään
takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:
-- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei
ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun
melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.
Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti
neuvottomalta ja ällistyneeltä.
-- Ja tiedän minä yhden...
Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta
sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen
tarkoituksen.
-- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa
ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut.
Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat
erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä
puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista
tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.
-- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti,
-- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen
ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä
pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän
nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin
rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.
-- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa
sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän
äitivainajamme sijalle.
-- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni:
nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.
-- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan
omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.
Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen
veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi
sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.
-- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.
-- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun
sormustasi.
-- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta
olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.
-- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken
kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit?
-- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla,
pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa
juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen
häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten
raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin
kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane
se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!"
Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin
hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon.
Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää,
olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli
hänen sormessaan.
Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja
tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.
-- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut
astua sille kohdalle.
-- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.
-- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut
markkinoilta.
Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli
huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja
istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:
-- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie
mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset,
toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.
-- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.
-- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on
tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.
-- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.
-- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu...
Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta
pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa,
hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi
nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se
singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään,
punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.
-- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä
tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä
housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin
ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo
valmis ja hän pistänyt napin reikään.
Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien
hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli
tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt
häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja
hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle
päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon,
seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.
-- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa.
Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa,
särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan!
Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.
Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan
kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi
vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla
sen tylsää päätä ikkunalautaan.
-- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu
niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä
neulon.
Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.
-- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan
välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!
Jo hymyili hiukkasen Antti.
-- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.