II

Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi

yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat

hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.

Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta.

Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle,

pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin

tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi

hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin

tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui

Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita

Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle,

lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista

ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui

niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun

metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen

heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului

kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä

istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.

Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen

veljensä Hermanni ja tämän vaimo.

-- Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme

naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.

Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta.

Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa

esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine

aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen

toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen

tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven,

peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.

-- Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt.

Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole

minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi

kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat

maanviljelyksen.

Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui

äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli

punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.

-- Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi,

sanoi hän.

-- Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?

-- Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.

-- Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on

niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon

koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.

-- Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?

Taavi naurahti.

-- Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas

kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta

Moppeen hän ei koske.

Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa

siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu.

Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on

parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa

ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja

lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.

-- Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla,

selitti Taavi. -- Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan

huonossa huudossa.

-- Olenhan minä vähän.

Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta

ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja

pullonsirpaleita sen yhteydessä.

-- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En

aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään

liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä

kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä

purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä

ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin

mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret

metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen

ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä

sekaisin.

-- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää

ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään

käy pyytämässä.

-- Antaako isäsi rukiita lainaksi?

-- Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä.

Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta

taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen

kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin

kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja

siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

-- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

-- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi

hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä.

Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan.

Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka

hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja

kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina

matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti

ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se

morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana,

mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta.

Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua

riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään

olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä

kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle

ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa,

joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat

pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen

pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä

ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta

kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus

ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana

vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin

ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka

käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja

venytetty.

-- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin

heilakka!

-- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

-- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna

veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää

mennä noille opettamaan...

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan.

Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen

äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet

jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti,

Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan

oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas

kiemurteli ohut, tumma palmikko.

-- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut

sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

-- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

-- Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he

puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti

sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin

tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi

kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi.

Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten

tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

-- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi

enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei

nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on

mahdissaan...!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle,

pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä

vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

-- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte

vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä

sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli

tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen

sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina

palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

-- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin

tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja

neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun

nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen,

ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja

jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni

jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin.

Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan

maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi,

sylkäisi ja rupesi laulamaan:

Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.

Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

-- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

-- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

-- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli

toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja

jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

-- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän

tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että

tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi

tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli

kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä,

nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan

ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

-- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

-- Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

-- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina

hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

-- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

-- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

-- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa

hymyili veitikkamaisuutta.

-- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

-- No joko muistit?

-- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui

sen eteen sulkien häneltä tien.

-- Nyt et pääse!

-- Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin,

olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

-- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi,

sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä

pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe

juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen.

Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi

tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli

niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä

otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja

pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes

Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja

jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili

hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin.

Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen

lakaistessa maanpintaa.