kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa,
joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä
eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä
keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla
rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä
maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin
isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se
pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.
Aamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli
aukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja
kadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista
pitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla
ympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt
toisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan
toisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna
liikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen
vilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön
ilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa.
Mutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan
Franskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä
kuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, "jotka eivät olleet
templatuita". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan
tapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen
siitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on
huolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka,
nojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme
tehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot,
kaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin,
halki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin
oltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien
kaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille
rautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä
runollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa,
Palmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso.
Näkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on
asettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema
on nyt sivistynyt paikkakunta.
Kello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme
Tennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme
muutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2
aikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun
komeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House
(Köngäs-Huone).
Seitsemäsneljättä luku.
Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni,
kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä,
Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus
molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä
eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut
kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä
tulee niiden hirmuinen voima.
Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen
ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle.
Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden
vilahustakaan.
Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä
Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi
kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman
päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja
ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä
huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla
vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla.
Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät
voineet olla pilviä.
-- Onko tuo köngäs? -- kysyin minä tohtorilta.
-- Malttavaisuutta, ystäväni, -- vastasi Pitferge.
Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki
tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia
kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului
yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen
holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen,
joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle
sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa;
alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset
vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin,
sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous,
jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa,
huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen
ranta.
-- Älkää vielä katsoko sinne! -- huusi tohtori Pitferge minulle. --
Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin
käsken.
Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni
selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme
saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä
auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita
puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu
kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat
kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten
puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen
pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.
-- Katsokaapa nyt! -- huudahti tohtori.
Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy
kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen,
ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta,
"hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan
korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.
Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken
saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka
takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon
vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään
värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä
loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä
Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa
sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on
vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä
on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka
kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään
putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla
sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa,
syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua,
sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä
suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena.
Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa
ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa
niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven
ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät
vielä olleet sulamaan saaneet.
-- Ja menkäämme nyt keskelle putousta! -- sanoi tohtori.
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän
osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta
uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri
jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge
Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".
Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään
sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin
ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä,
ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous
hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa
minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo.
Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven
möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka
on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta.
Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin
katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.
Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan,
jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee
tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita,
ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa,
sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto
ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan,
muodostaa loistoisan vesikaaren.
Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi
taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi
mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.
Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään
huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:
-- Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä
syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.
-- Vai niin? Tosiaanko?
-- Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy
huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni
rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat
sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli
Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa.
Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta
Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis
tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava
alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona
Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia,
jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.
Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän
olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan
muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä
olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin
puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä
mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan
katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan
rannalle.
Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla,
vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina,
huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava
tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme
Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan
kyllästyneet tähän näytelmään.
Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa
nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme
Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme
ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan
tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.
Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo
oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni
heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti
keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi
silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin
valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme
pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä
voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka
mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla?
Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli
kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan
sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme
puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle,
aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi
meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat
erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä
maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan.
Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno
valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.
Kahdeksasneljättä luku.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että
kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä.
Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on
Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä,
päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla.
Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin
virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta
putouksesta.
Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa
Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa
myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta
jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata
rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä
miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin:
ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan
viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä
paikalla ei ole kovin ankara.
Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset
pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät
tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu
neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja
kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään
painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen
miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki
rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden
meterin jalkaimme alla.
Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli
köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei
yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen.
Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis
tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi
häntä tällä ilmassa kävelyllä.
-- Kenties hän oli herkkusuu -- sanoi tohtori -- sillä Blondin valmisti
erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.
Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa
katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä
astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti
eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon
tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia
olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua
Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja
prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854),
Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832)
y. m.
-- Ja nyt menemme putousten alapuolelle -- sanoi tohtori, aamuisen
otettuamme.
Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen,
jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin
puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä
raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran
alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä.
Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut
ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet
nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä
hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen
kivimuurilla sulkenut.
Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme
riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja
hämmästyksen huuto:
-- Kapteini Corsican!
Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.
-- Tekö täällä! -- huudahti hän. -- Olipa lysti jälleen nähdä teidät.
-- Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? -- kysyin minä likistäen
Corsicanin käsiä.
-- Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on
iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen
jälleen.
-- Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.
-- Niagara -- vastasi Corsican -- on englantilaisten ja amerikalaisten
kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja
virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme
näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme
jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn
huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva
R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella
hoitaa ystävätär-raukkaamme.
-- Onko Elleni tuntenut Fabianin? -- kysyin minä.
-- Ei, ei vielä -- vastasi kapteini. -- Muistattehan että, juuri samassa
kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs
valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen
pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta
jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista
ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen
tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen
silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa,
joko menneessä tahi tulevassa ajassa.
-- Oi ystäväni! -- huudahdin minä -- me tahdomme pelastaa hänen, mutta
missä on Fabiani ja kihlattunsa?
-- Katsokaa tuonne -- vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran
rantaan päin.
Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut
meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen
edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään
hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä
"Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää
ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.
Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen.
Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se
onkin.
Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme
"Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki
vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä
näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti
hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota
ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski
kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun
mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä
harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista
tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään
Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava
kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.
Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin
likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge
pidätti meitä.
Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta.
Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua,
mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:
-- Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen
minä?
Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin
kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen
katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen,
äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.
-- Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.
Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas.
Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta
tohtori astui väliin ja sanoi:
-- Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.
Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan
herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista
saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen.
Hän tuli luoksemme ja sanoi:
-- Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän
sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni
jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin
kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?
Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani
oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä
oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin
perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.
Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka
Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni
vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli
isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa
minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12
aikana lähdimme Clifton-Housesta.
Yhdeksäsneljättä luku.
Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa
vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian
kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli
viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli
eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa
tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä
jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin
päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon
ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä
tarkoin silmin.
-- Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? -- sanoin minä hänelle.
-- Onpa niinkin -- vastasi hän -- ajatelkaapa, mikä koneellinen voima
tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää
tuonlaisella putouksella!
En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.
Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia
rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello
1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15.
Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää
vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana
päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme
Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin
vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa
tunneissa New-Yorkiin.