tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:
Luotsi oli nainut mies.
Hänellä ei ollut sylää nenällä.
Hänellä oli vaalea korvaparta.
Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.
Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.
Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä
kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut
ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut
ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin
säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli
kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan
perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi
suoraan tapaansa:
-- Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille,
että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan
puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.
Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.
Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli
vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella
vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.
Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän
luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät
käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti
halulla nieltiin.
Kolmasneljättä luku.
Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen
pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi
vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen
kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa
minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta.
Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui
mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin
pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta
merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta
pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great
Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä
seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!
Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat
klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa
hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä
höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great
Eastern oli vain vähäinen saari meressä.
Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia
jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki
tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit
täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.
Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa,
joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä
puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja
vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu,
niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat
olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit
toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun
makasi ankkurissa.
Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin.
Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli
synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei
näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja
silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle
kätensä, sanaakaan virkkamatta.
-- Eikö Harry Drake vielä ole tullut? -- kysyi kapteini Corsican
minulta.
-- Ei vielä -- vastasin minä.
-- Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.
Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas
pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja.
Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa
pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.
Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He
tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti.
Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin
salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani,
trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin
mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä
hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.
Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan
puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican
otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita
toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois,
riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat
ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli
tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.
Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että
nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni
hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan.
Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan
täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi
kuiskien:
-- Oikein! Niin, nytpä muistan.
Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui
vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla.
Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli
pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella
yhdessä kohti.
-- Valmiina, herrat! -- sanoi kapteini Corsican.
Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista
äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä
ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei
yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven,
maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä
läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake
sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät
puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa,
joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut
tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.
Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat
laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli
tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä
pois kasvoiltansa.
Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut
silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö
kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin
ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.
Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin
alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.
Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti
itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti.
Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi
vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.
Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta
itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut
kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni.
Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.
-- No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri
ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.
Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän
väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta
Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.
Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin
ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään
tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.
-- Te, tekö täällä! -- huudahti Drake Ellenille.
Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että
se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.
Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen
leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni.
Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin
langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni
nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa
kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.
Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi
lyöty?
Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli
täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen
olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta
pois. Se kaatui kuin hengetön alas.
Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry
oli kuollut.
-- Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua
käsivarteen. -- Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää
voimaa?
Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri
sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt
onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että
meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.
Neljäsneljättä luku.
Seuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä
nosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan
Hudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat
taivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa,
vilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.
Kello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli "terveydenhoidon
toimikunta" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui
kannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi
minulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä,
jotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä
oli meillä seurana.
Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan
valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs
hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja
muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.
Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi
tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni
New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin
linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja
Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.
Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1
aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin,
jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.
Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren
yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään.
Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret
rakastuneet... Minä odotin Fabiania ja Corsicania.
Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä
sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut
mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen
kunnian osoittamisesta vainajalle.
Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua
koko matkalla, ja sanoi minulle:
-- Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet
tällä matkalla?
-- Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.
-- Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.
-- Tosiaanko? Entäs ruuvi?
-- Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.
-- Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.
Tilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään
jäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.
Fabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni
ystävällisesti.
-- Elleni -- sanoi hän -- Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut
selvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.
Näin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican
syleili minua kursailematta.
-- Hyvästi toistaiseksi! -- huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen,
jossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin
sisar neiti R..., joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.
Höyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan
tullipaikkaan.
Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi
Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito,
ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä
sekaantuneen sielun.
Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean
Pitfergen kovat sormet.
-- No, mitä nyt aiotte tehdä? -- kysyi hän.
-- Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä
kaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on
sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se
on vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä
päivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson,
Erie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.
-- Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. -- Tekisipä tosiaankin
mieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä
ajattelemattomalta...
Arvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen.
Hän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun
oli vaikea tavata.
-- Minä myönnyn, -- sanoin minä hetikohta.
Neljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme
tuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue*
hotellissa.
Viidesneljättä luku.
Minä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli
lähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä
olin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita
turistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen
koko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei
edes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen
katsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja
luonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa
vaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan
*avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat
poikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen
suuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta
eteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko
sen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen
ovat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset
kyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen
Brooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa
valtasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit.
Se on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre,
alimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on
katu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa;
oikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja,
virta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt
rakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on
New-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen
iltapäivään.
Syötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin
teaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä
koolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin
todellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.
Seuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me
lupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin
postiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte
Franskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti
vastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli
vekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R...n luokse,
jonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja
Corsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren
leskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti
vaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon
tästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä
New-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä
Ellenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta
kesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän
toivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia
yht'aikaa.
Olisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos
vielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta
tämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa.
Minulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni,
itsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää
näkisimme toisemme.
Kello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin
"bar-room'issa", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien
pysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja
lähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä,
biskveitä ja chester-juustoa.
-- No tohtori, -- sanoin minä, -- milloin lähdemme?
-- Tänä iltana kello 6 aikana.
-- Menemmekö Hudson-rautatietä?
-- Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen
maailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita
kuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.
Minä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta
Saint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme
Albanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja
syömme iltasemme Niagaran putousten luona.
Minulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne
umpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain
minuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät
kahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse,
jonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.
Kuudesneljättä luku.
Saint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat
höyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin
höyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa,
verantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista
höyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko
rakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat
keskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat
kalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon
päälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain
kattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on
hyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä
liikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi
pistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu
kuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee
liikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.
Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean
Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman
suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi
rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti
mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset,
taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä
kaasumitturissa.
Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi
liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli
pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone.
Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni.
Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka
jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman
ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään.
Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä
viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä
rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen
menivät pimeätä virtaa ylös.
Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään
iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja
jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori
tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden
joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen
osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.
Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt.
Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli
hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa
ja uinaeli levollisesti.
Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin
ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli
jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat.
Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka
tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita
kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla
sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä,
valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja
höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta
seurastelemaan kanssani verandan alle.
-- Hyvää päivää, toveri -- sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän
ilmaa sisäänsä. -- Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme
pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa
sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.
-- Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä
ajan kanssa.
-- Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että
muuten tulisimme iltapäivällä.
Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.