sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla
silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin.
Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen
kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja
minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili
sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä,
jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki
vältellä meitä.
Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki
parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta
yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.
-- Se oli hän! Se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Se oli Elleni, eikö niin?
Elleni-parka!
Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota
emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Vielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt
puollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten
pitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase
kädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä
tiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin
kuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet
Englannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan
ole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin
Franskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli
eri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli
niin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan
päätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken
välillä.
Samalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä
oikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat
jumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas
paikoilleen tahi hytteihinsä.
Kello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin
tavalliselle paikalle ja oli seuraava:
Lev. 40 pyk. 33 m. P.
Pit. 66 pyk. 21 m. L.
Kurssi: 214 penink.
Great Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen,
Sandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman
suulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.
Aamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui
paikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta.
Etsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En
tiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta
kertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän
ei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania
pöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että
hän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois
pitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.
Minä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei
aaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka
kohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista.
Sairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli
toipuva.
Kello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin
merkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle,
että se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi
Inman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä
tultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National
kompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten,
ei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli
täynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella
hurra-huudolla.
Kello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että
sen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of
Paris*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden
Atlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa.
Hyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole
mahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on
yhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.
Kello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva
*Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin.
Varmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla
pitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.
Myös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen
voimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja
New-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt
pohjemmiten.
Noin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi
erilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään
taivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini
Anderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti
illalla.
Päivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin
tahi minun puheilla.
Yhdeksäskolmatta luku.
Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja
aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin,
valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.
-- No, -- sanoi hän, -- hän on kuollut se haavoittunut miesparka,
kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!... Oi
niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali,
joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on
menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole
loppunut.
-- Mies-parka, -- sanoin minä, -- juuri satamaan päästessään, miltei
Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja
lapsistaan?
-- Niin, mikäpä auttanee, herraseni, -- vastasi tohtorini, -- laki,
kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä
niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun
ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon
toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun
elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?
-- En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, -- tohtori.
-- Lasku on hyvin mutkaton, -- jatkoi tohtori. -- Jos elän kuusikymmentä
vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600
tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888
miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia
sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä,
jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen,
kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi
ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.
Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen --
mikä olikin helppo asia -- että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin
parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin
kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien
korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini
Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin
täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti
tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut
koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka
nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä.
Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit
heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät
yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa
tunnissa.
Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he
tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä
ilmoitettava.
Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin
hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle
ilmoitettavana.
-- Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, -- sanoi hän. --
Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle
avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?
-- Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon
kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?
-- Ei yhtään.
-- Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?
-- Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei
tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon
tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin
miehestäkin, joka sitä kantaa.
-- Kutka ovat Harry Draken puollustajat? -- kysyin minä.
-- Toinen, -- vastasi minulle Corsican, -- on tuo ilvehtijä...
-- Tohtori T...?
-- Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.
-- Milloin he tulevat teitä käskemään?
-- Minä odotan heitä täällä.
Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan
luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä
kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla.
Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä,
joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.
Tohtori T... alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon
kapteini Corsican tuskin vastasikaan.
-- Herrat, -- sanoi tohtori T... juhlallisella äänellä, -- ystävämme
Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset
tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan
eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani
Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat
edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten
sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.
Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.
-- Herrat, -- jatkoi hän, -- kieltämätön asia on, että kapteini
Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä
ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä
eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä
suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.
Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka
pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin
vaiti olla.
-- Asiaan, herra, -- sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T...lle, jonka
puheen hän keskeytti. -- Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton.
Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo
korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä
on oikeus valita aseet. Entäs vielä?
-- Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?... -- kysyi tohtori, Corsicanin äänestä
ällistyneenä.
-- Kaikkeen!
-- Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.
-- Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?
-- Ei, täällä laivassa.
-- Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen
aamullako varhain?
-- Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on
tyhjänä.
-- Hyvä, hyvä.
Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi
tohtori T...lle selkänsä.
Kolmaskymmenes luku.
Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä.
Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin
nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire?
Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa
olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön
varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli
oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen
mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja
sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein
olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.
Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, -- sanoi kapteini
Corsican, -- parempi on päästä loppuun asiassa.
-- Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä
kahden-ottelussa läsnä.
-- Se on tietty.
Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin
komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen
läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen
matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt
toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti
muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.
Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa.
Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat
veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka
eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen
kannelle.
Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti
sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli
purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty,
kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille.
Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti
läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.
Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa,
ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella
rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.
Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson
täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli
rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien
kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt,
luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä
painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei
tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa
aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa
hiljaisella äänellä.
Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen
vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte
pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.
Samassa huusi tähystäjä:
-- Maa!
Yhdesneljättä luku.
Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin
meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala.
Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari,
iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan
rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin
asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja
kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin
huvipaikka kesän aikana.
Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen
pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä
karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä
Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli
eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit
tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä
pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella
voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain
tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen.
Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen
yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa
tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja
huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita
rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään
erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle
kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.
Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli
pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä
raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin
heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä
olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?
-- Tahdotteko, että hämmästytän teidät? -- kysyi tohtori Pitferge, joka
oli tullut luokseni komentosillalle.
-- Aivan mielelläni, tohtori.
-- Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.
-- Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.
-- Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, -- jatkoi Pitferge,
kohauttaen hartioitansa. -- Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten.
Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan
valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja
ennen pitkää ne nielevät toisensa.
-- Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää
myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin
samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.
-- Minä sanon vieläkin, -- vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, -- että
raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni,
kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne
taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka
juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka
taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen,
josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut
seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet
ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.
-- Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, -- vastasin minä
intollisella äänellä; -- mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt
tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?
-- On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon
ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi
ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen
jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna
1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki
viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui
Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa
katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät
hämmästyksiin.
-- No niin, tohtori, niinkuin tahdotte... Saammehan nähdä. Ettehän toki
peljänne ukkosta?
-- Minäkö? -- huudahti tohtori. -- Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa
vielä enempikin, se on lääkärini.
-- Lääkärinnekö?
-- Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun
vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli
paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito
ei voinut mitään.
-- Te puhutte leikkiä?
-- Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin
luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen
vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin
ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.
-- Se ei mitään tee, -- sanoin minä. -- Siihen lääkäriin en isosti
luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.
-- Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs
esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona
kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa -- talonpoika sairasti
parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta -- ja mies parani
täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.
Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.
-- Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! -- sanoi hän.
-- Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä
lääkärintaidossa.
Kahdesneljättä luku.
Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman
lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli
hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos
kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar
New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme
saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut
nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä
enkä kapteini Corsicania.
Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin
rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli
valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja
komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät
rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä.
Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren
pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten
neljännes-tuntien omistajat -- ja minä olin niiden joukossa -- olivat
luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla
neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut
loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia
päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi
kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset
neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla
hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa
luullut olevansa Londonin pörssissä.
Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari,
joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä:
se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen
neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin
toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista.
Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia
hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!
-- Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.
-- Kaksikymmentä, että hän on leskimies.
-- Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.
-- Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.
-- Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.
-- Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.
-- Hän polttaa tupakkaa.
-- Hänellä on piippu suussa.
-- Ei, hänellä on sikari!
-- Ei! on! ei!
Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni
kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla,
höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin
viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia,
käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi
matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty
niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut
kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan
edessä.
[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.
Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski
veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi
kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän
aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen
höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi
otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.