laivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään
olleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies,
joka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä
nimiä.
Puolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.
Pit. 58 pyk. 37 m. L.
Lev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.
Kurssi: 257 penink.
Meillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut,
tultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin
syytä moittia höyryä.
Ennen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen
huvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän
järjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin
viisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla,
matkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat
voimistelijat "tekivät työtä" säännöllisesti, huuliaan avaamatta,
juurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.
Uusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina
yhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti,
kilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat
yksimieliset.
Minä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja
ennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis.
Vaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla
makaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi
tukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut
keksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä
iltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.
Neljäskolmatta luku.
Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui
paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja
posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti
käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä
turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.
Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä
pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni,
onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin
itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin
sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa
mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean
jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa
-- päällänsä tietysti -- sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni
myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa
ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne
päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.
-- No! -- huusi hän. -- yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun
on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä
varten tilattu.
Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei
puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon
selitti kaikki.
Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian
valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla
tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä,
joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.
Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä
jättiläinen sen kestäisi?
-- Sille tapahtuu joku onnettomuus, -- väitti Dean Pitferge yhä. --
Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!
Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi
tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta
hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn
oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi.
Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen
musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden
huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä
kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta
vastaansa, vaarui hirmuisesti.
-- Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, -- sanoi tohtori
minulle merimiehen varmuudella, -- joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja
maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä
vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee
kumpaakaan.
-- Minkä tähden ei? -- kysyin minä.
-- Sen tähden että, -- vastasi tohtori, -- sen tähden että jotakin
täytyy tapahtua!
Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja
ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä
kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä
jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini
naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut
mastojen ja savupiippujen kaatuvan.
Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin
yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä
kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan
puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä
jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman
rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut
peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei
mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin
jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.
Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi
laivaa vasemman keulalaidan puolelta.
-- Tuo, -- sanoi tohtori minulle, -- ei ole mikään korvapuusti, vaan
nyrkinpaukaus vasten naamaa.
Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi
aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka
noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin
antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä,
jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani
havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen
kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä
merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia
laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great
Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa
järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat
niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli
välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään
puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja
muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.
-- Ottakaat vaarin, -- sanoi tohtori, -- onnettomuus ei ole kaukana.
Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston
viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli
sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan
kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan
irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi
rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn
vaatteen.
Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa,
pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä.
Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen
päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois.
Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos;
siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli
merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni
Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset
kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt
aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa
katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva
paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään
väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen
mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä -- veden
paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.
-- Hyvä, -- sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.
Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan
taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten
tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen
vedenpinnan alate, suu auki.
Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä
juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin
liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria
käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti
kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.
Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin
maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:
-- Alukseni on häväisty.
Viideskolmatta luku.
Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se
kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista
tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen
liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni
enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta
mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut
lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja
kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä.
Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia
ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut
jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.
Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain
kuljettajan.
-- Herraseni, -- sanoi hän hänelle, -- kaikki pikkusenne ovat kovaa
kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.
-- Äläs kelpo! -- vastasi tuo keinollinen parisilainen, -- koko tukku
oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä
teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.
Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä
kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa.
Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat
tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.
-- Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, -- sanoi
Pitferge, -- niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä
meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä
purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.
-- Entäs se matruusi-raukka? -- kysyin minä tohtorilta.
-- Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori
kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä
merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää
minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut
useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.
-- No, -- sanoin minä, -- joko taas menemme entistä suuntaamme?
-- Jo, -- vastasi tohtori, -- länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se
kyllä tuntuukin, -- lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi.
-- Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette
tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi
kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä,
miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin
Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina
nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä
hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä
maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.
-- Sepä oli käytännöllinen ajatus, -- vastasi minä.
-- Niin, -- sanoi Pitferge, -- siten rahaa ansaittaisiin ... tahi
tapattaisiin!
Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä
tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle
puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja
säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei
ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan
seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten
tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison
salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren.
Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat
vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille
viimeisen henkäyksensä.
Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti.
Vaarin-oton seuraus oli tämä:
Lev. 41 pyk. 50 m. P.
Pit. 61 pyk. 57 m. L.
Kurssi: 193 penink.
Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava
yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt
laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja -- oikea asukas
Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa -- ei
koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great
Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei
ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä
ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti,
antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin
oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä
yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja
ihmeteltävää laudoitustansa.
Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna
raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se
kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus
ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa
on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres
esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia
kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä
ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan
yhtiön alus kintereillänsä.
Kuudeskolmatta luku.
Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli
virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta.
Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat
Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni
uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön
tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit
lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän
takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi.
Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja
katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas
ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden
siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.
Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä
näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän
tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan.
Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta
matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat
osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle
Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia
laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka
matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia.
Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja
matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin,
laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli
kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset
huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat
hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja
solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä
mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti.
Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti
kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.
Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä
kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin
ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet,
puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa
onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului
pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan
kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku
uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi,
huudahtettiin kahta kovemmasti.
Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa"
(tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina
halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa
valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita
on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään.
Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on
sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä
uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka
menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin
sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu
salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia
kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin.
Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni
eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän
mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus
tulemassa?
Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään.
Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka
niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse.
Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä,
sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt
häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa
sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.
Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja
pilkallisella äänellä:
-- Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?
-- Pidän, -- vastasi Drake, -- ja tuossa on minun korttini!
Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme,
saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada
heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin
kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen
silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.
Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään
oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin,
josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni
läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä
seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:
-- Harry Drake, -- huudahti hän. -- Tekö! Tekö! Tekö!
-- Minä itse, kapteini Mac-Elwin, -- vastasi Fabianin kilpakosija
tyvenesti.
Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut
Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great
Easternissa.
Seitsemäskolmatta luku.
Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini
Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin
luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä
Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen
sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry
Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu
hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo
mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti?
Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut
sinä yönä virkkanut sanaakaan.
Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania
kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä
ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.
-- Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, -- sanoi hän. --
Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut
hänelle korvapuustin.
-- Liikanaista kiivautta, -- vastasin minä, -- Harry Drake ei olisi
lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän
tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.
-- Te olette oikeassa, -- sanoi kapteini. -- Se konna on päässyt
tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä
ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle
salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta
nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää
kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa
johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli
hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä
loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.
-- Onpa niinkin, -- vastasin minä, -- hän on ollut jo kolmessa tahi
neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.
-- Hyvä herraseni, -- vastasi Corsican, -- ei kahden-ottelu yksistään
olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä
miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät.
Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala
hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin
välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee
semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.
-- Mutta, -- sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti
emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä
asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.
-- Niinpä kyllä, -- vastasi kapteini, -- mutta onpa syytä vapista muiden
vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään
uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.
-- Kapteini, -- sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen,
-- Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en
heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista
näyttää, että olette oikeassa.
-- Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?
-- En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua
täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne
ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.