sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota
tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin
silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin,
mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen
askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään
pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu
huntu silmillä.
-- Hullu! mielipuoli! eikö niin? -- jupisi Fabiani.
Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui
itsekseen.
Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni
hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän
meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä.
Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle
ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä ... ja katosi sitten kapin taa.
Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin
ojennettuina.
-- Hän! -- jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: -- Mikä
näön harhaus!
Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.
-- Tule Fabiani! tule -- sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä
pois.
Kahdeskymmenes luku.
Corsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin
morsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki
samaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi:
Hän, Hän!
Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt
sanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli
mielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo
sen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta
pois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista
näistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme
epäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry
Drake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä
hänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät,
kun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan
vihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta
tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta
toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä
kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme
välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot
jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan
päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin,
luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa
ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!
Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin
sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi
valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin
läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme
laskuissamme.
Laivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu
etelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin
pykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä
siitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla
omituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti
vahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus
jäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi
yhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu,
jossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka
aikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet,
jotka olivat asettuneet laivan raakapuille.
Kello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi
oikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan
Liverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus *City of
Limerik*, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan
viidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista
lauantaina ja oli siis paluumatkalla.
Ennen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset,
jotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin
harrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva
ennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu
"luotsi-panokset". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin
tulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia
kahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen
neljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari
panee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli-
tahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi
astuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi
dollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa
hevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.
Eräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti
sai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli
muutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin
virran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle
neljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en
tainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään,
ja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla
jälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat
uskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin
tulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo
lohduttaa itseäni.
Palattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in
lähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä
oli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi
sitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan
sydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin
tarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä
kokouksesta hyvällä mielellä.
Ilmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:
Lev. 42 pyk. 32 m. P.
Pit. 51 pyk. 59 m. L.
Kurssi: 254 penink.
Noin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison
nelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa
lähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan
käännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli
Atlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin
väliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me
vastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin
se kohta katosi.
Samalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra
Hatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet
miestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!
Yhdeskolmatta luku.
Kello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä.
Meri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut
manterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat
ajattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti.
Kaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät
salonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy,
nimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia,
tulivat viipymättä esiin.
Kilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta
laivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka:
siinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä
uteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet
"viheriän hunnun," arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja
puututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia
avarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli
ihastuttava.
Fabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme
asettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus
paikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet.
Edessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli
maalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla.
Melkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla.
Huolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin,
puhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan.
Onneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri
mitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli
erillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.
Tarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen
huomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä
Wilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja
kirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen
irlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain
silmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja
mielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia
dollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:
-- Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, -- jatkoi tohtori vakavasti, -- että iso mies ei ole
puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo
pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa
kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa.
Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä
kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin
että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto
hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.
Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä
noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut
puhettakaan.
Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran.
Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut
kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti
palkintotuomarin tehtävän.
Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat
näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen
pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät
heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää
pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän
eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan
käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään
heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän
liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.
Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä
olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja
näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.
-- Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat
hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!
Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas
lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui
joka suunnalta.
-- Pieni mies voittaa, -- sanoi Pitferge minulle. -- Katsokaapa, hän
tuskin hengittääkään; toinen läähättää.
Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi
kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo
viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.
-- Hurrah, hurrah Wilmorelle! -- huusivat muutamat.
-- Hurrah O'Kellylle! -- vastasivat toiset.
-- Wilmore on voittanut!
-- Ei, he ovat tasan.
Tosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin
kuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta
kauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja
edellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden
uudistettavaksi.
Mutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä
silmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:
-- Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!
Drake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.
-- Mitä sanotte? -- kysyi hän uhkaavalla äänellä.
-- Minä sanon, että olette väärässä, -- vastasi Fabiani tyvenesti.
-- Luultavasti, -- sanoi Drake, -- sen tähden että olette lyöneet veikan
Wilmoresta.
-- Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, -- vastasi
Fabiani, -- minä olen tapannut ja minä maksan.
-- Herra, -- huusi Drake, -- tahdotteko opettaa minua?...
Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli
mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa
nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä
töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei
tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa,
laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.
-- Herraseni, -- sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, --
herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.
Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen.
Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän
kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.
Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain
maltillisella äänellä virkahti:
-- Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika
korvapuustit.
Kahdeskolmatta luku.
Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki
Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä
olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on
mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän
rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä
se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu
vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.
Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät
pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui
taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka
mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset
vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään,
mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla,
niinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.
[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.
Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista
tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa
salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä
pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.
Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni
enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa
onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry
Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton
uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä
jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon,
jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka
asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta
osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin
ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa
yhtymystä.
Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän
läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä
katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille
kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien
palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei
minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne
peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin.
Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja
peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut
valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.
Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien
välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa,
kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä
ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä
näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin
kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis
asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt,
nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.
-- Kuinka sinne tullaan? -- kysyin minä.
-- Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.
-- Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?
-- Sitä en tiedä, herraseni, -- vastasi passari.
Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka
oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään
avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan,
jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi
tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut
valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.
Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna
oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry
Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri
tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton
hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä
osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet
kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen
tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.
Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta
tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin
syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni;
aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä
hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä
käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great
Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry
Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin
suljettuna.
Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli
ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista.
Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia
maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.
Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli,
niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.
Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun
kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella
paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut
että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä,
joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään
näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka
askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän
mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.
Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta
Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi
laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta
astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven
yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.
Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan?
Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En
tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin
seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti
häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä.
Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään,
niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi... Fabiani tuli hytin viereen ja
seisahtui.
Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä!
Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa
äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista.
Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka
taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli
mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä
vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään
suruun, jota hän kantoi rinnassaan.
Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän
puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin!
Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä
välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni,
lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.
Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa
niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin
itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen
tähden häntä kohti.
Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta
taipui.
-- Tiedätkö, kuka tuo onneton on? -- kysyi hän minulta.
-- En tiedä, Fabiani, en!
-- Se on se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Tuota ääntä luulisi ääneksi
toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa,
ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi
tuon nais-paran!
-- Tule Fabiani, -- sanoin minä, -- tule!
Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään
enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin
hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.
Kolmaskolmatta luku.
Vähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin
hänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että
tämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää
sen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin
menoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!
Erotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen
sopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä
näyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua
päätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.
Tänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania,
joka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen
olisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta
näkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.