Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin
kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit,
mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt
Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa
salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit
laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden
esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni
huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen
aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu,
noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus
tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania,
joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta
kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.
-- Minä näen, -- sanoi tohtori Pitferge, -- ettei kapteini paljon usko
kertomuksiani?
-- Paljon?... Kenties on kovin paljon sanottu! -- vastasi Corsican.
-- Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, -- kysyi tohtori vähän
vakaisemmalla äänellä, -- jos näyttäisin teille toteen, että täällä
laivassa öillä kummittelee?
-- Kummittelee! -- sanoi kapteini. -- Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?
Ja te uskotte sen?
-- Minä uskon, -- vastasi Pitferge, -- minä uskon mitä uskottavat
ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja
muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku
varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka
tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään
tiedetä.
-- Pyhä Dunstan! -- huudahti kapteini Corsican -- siitäpä tahdomme
yhdessä ottaa selvän.
-- Tänä yönäkö? -- kysyi Pitferge.
-- Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, -- lisäsi
kapteini, kääntyen minuun päin, -- tulettehan kanssamme.
-- Ei, -- sanoin minä, -- minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.
Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.
-- Minä en puhu leikkiä, -- vastasi kiinteäpäinen Pitferge.
-- Saadanpa nähdä, tohtori! -- sanoin minä. -- Uskotteko todellakin,
että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?
-- Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, -- vastasi
tohtori, -- ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.
-- Lääkäri! -- virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin
tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.
-- Olkaa huoleti, kapteini, -- vastasi tohtori, ystävällisesti
naurahdellen, -- minä en tee virkani töitä matkoilla!
Viidestoista luku.
Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä,
vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi
loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja
muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.
Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin
mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö
ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni,
että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai
harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin
Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei
puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa
nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan
pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään,
Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja
sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä.
Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin
rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään
upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen
tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä
muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis
kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin
kadonneet Englannin tavoista.
Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan
hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta
sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen
höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti
kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon
tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani
ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden
syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.
Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan
vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen
ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten
oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia
sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin
höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja
joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut
potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita
yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.
-- Ne höyryävät! ne höyryävät! -- huusi nuori nainen -- keveän huurun
noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.
-- Katsokaamme konetta! -- sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa
käsivarren omansa alle.
Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää
paria aina isolle kapille asti.
-- Kuinka nuoruus on ihana! -- sanoi hän.
-- Niin, -- vastasin minä, -- nuoruus parittain!
Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän
avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma
me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät
toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla
kone-öljyä.
Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten
hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa.
Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.
-- Minuuti! -- sanoi neito.
-- Seitsemän-neljättä pyöräystä! -- vastasi nuorukainen.
-- Seitsemän-neljättä ja puoli, -- muistutti tohtori, joka myöskin oli
pitänyt pyöräyksiä silmällä.
-- Ja puoli! -- huudahti neito. -- Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, --
lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.
Kuudestoista luku.
Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat
täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen
osasto ja päätös-osa.
Taas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään
sanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin
saada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä
kohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa
toistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen
elämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin
ajatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa
vasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin
kävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina
se sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä
tuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli
ennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi
pitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän
kysyi minulta:
-- Kuka on tuo mies?
-- En tiedä, -- vastasin minä.
-- Hän on vastoin luontoani! -- lisäsi Fabiani.
Pane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein
yhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä,
ja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon,
ja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.
Illalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti
valaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja
akkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot
mustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi
valenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa
kuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja
keskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon
puoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien
väliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa;
tuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät
samanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin,
hiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei
tarvittu peljätä kaatuvansa.
Ensistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen
sanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka
muutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain
tarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on
hyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja
tunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa
laadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä
vähempäänkin.
Tämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin
huolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen,
kaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt,
varsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia.
Sanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin
niiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella
näitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan
mieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:
Kerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali
Grantin hyväksi.
Varmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen
prinssin jälkeiseksensä.
Sanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari
Napoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.
Sittekuin tälle "Valtameren sanomalehdelle" oli tarpeeksi asti
mieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja
korttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä
esittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi
sen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta
(_God save the Queen_).
Nämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat
iltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin
toimittajissa ja heidän ystävissään. -- Fabiania ei näkynyt.
Seitsemästoista luku.
Yöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät
alkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja
toiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli
oli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja
laiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun
2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä.
Matkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista
oli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta,
sillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei
sopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat
sohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä
kannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi
vahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä.
Tässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat
tyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua
mieltänsä myöten.
Taivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain
kaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia
lintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin
oikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni
myötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.
Kello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se
kääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä.
Taivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä
paikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan
vaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:
Lev. 46 pyk. 29 m. P.
Pit. 42 pyk. 25 m. L.
Kurssi: 256 penink.
Laivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut
kattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka
melkoisesti oli estänyt sen menoa.
Kello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin
samassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat
komentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo
aalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat
syynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys
aavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.
Sen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta
vahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin
näkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei
täyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin
käännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille
tottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos
nopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle.
Merkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta.
Yksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa
oikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti
ohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.
Tuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että
Terra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei
voinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet
"iltahuvit" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät
määrätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia
näyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi
kertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli
laskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista
koneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä,
joilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan,
sanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla
hänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli
saanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille,
joka itse oli saapuvilla tänä iltana.
Kahdeksastoista luku.
Päivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi
hetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat
"blinck'ksi", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät
ole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset
jäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in
Salmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin
näiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.
Meillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja,
oikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta
siinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista,
ja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.
Ei Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä
kannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä
laidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi,
johon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän
soppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten,
kulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka
tahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan
suunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti
kaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa
piteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni,
tehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli
vahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita
katsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä
komentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää
hyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää
kuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana.
Väkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova
tutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät.
Muutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi,
pyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon
harjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren
liikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti
keikkunut.
Ilmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut
enempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta.
Ainoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva
parikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota
potkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä,
joka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.
Kello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt
näkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä,
jolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan
pitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen
tuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat
epäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla
tuulella.
Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi
lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa
kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse
New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja
Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon)
kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja
Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.
Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset
kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt
Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme
jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat
isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja
laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille
mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina.
Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään
pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati
"keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen
keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren
sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin:
Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa
Alabaman ryöstön.
Yhdeksästoista luku.
Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta
salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan
tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä.
Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia,
jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki
hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä
keuhkoilla.
-- Olin tupehtua salongissa, -- sanoi hän. -- Täällä olen toki puhtaassa
ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata
kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen
puoli-tupehduksiin.
-- Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, --
vastasin minä hänelle. -- Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei
vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te
parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.
-- Niin, -- vastasi kapteini, -- he pitävät hiilihappeen parempana.
Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa
sampanjassakin!
Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta
kappien korkeilla seinillä.
Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista.
Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka
soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka
neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: _All's well! All's
well!_ (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)
Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä
jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä
korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut,
heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi
viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten
keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi
sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi
upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen
merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi
miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi
matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla
huoleti.
Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän
puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla,
ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset
tekisivät isolla torilla kaupungissaan.
Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet
pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä,
käsipuuta vasten nojautuneena.
Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:
-- Se on Fabiani!
Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa
vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen
kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä
tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä
katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican
meni hänen luoksensa.
-- Fabiani! -- sanoi hän.
Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä
vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä
ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:
-- Hiljaa!
Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin
äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani
katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:
-- Tuo musta nainen!
Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä
kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut
mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli
maininnut.