Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa,

Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin

kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit,

mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt

Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa

salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit

laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden

esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni

huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen

aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu,

noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus

tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania,

joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta

kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

-- Minä näen, -- sanoi tohtori Pitferge, -- ettei kapteini paljon usko

kertomuksiani?

-- Paljon?... Kenties on kovin paljon sanottu! -- vastasi Corsican.

-- Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, -- kysyi tohtori vähän

vakaisemmalla äänellä, -- jos näyttäisin teille toteen, että täällä

laivassa öillä kummittelee?

-- Kummittelee! -- sanoi kapteini. -- Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?

Ja te uskotte sen?

-- Minä uskon, -- vastasi Pitferge, -- minä uskon mitä uskottavat

ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja

muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku

varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka

tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään

tiedetä.

-- Pyhä Dunstan! -- huudahti kapteini Corsican -- siitäpä tahdomme

yhdessä ottaa selvän.

-- Tänä yönäkö? -- kysyi Pitferge.

-- Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, -- lisäsi

kapteini, kääntyen minuun päin, -- tulettehan kanssamme.

-- Ei, -- sanoin minä, -- minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.

Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.

-- Minä en puhu leikkiä, -- vastasi kiinteäpäinen Pitferge.

-- Saadanpa nähdä, tohtori! -- sanoin minä. -- Uskotteko todellakin,

että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?

-- Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, -- vastasi

tohtori, -- ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.

-- Lääkäri! -- virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin

tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.

-- Olkaa huoleti, kapteini, -- vastasi tohtori, ystävällisesti

naurahdellen, -- minä en tee virkani töitä matkoilla!

Viidestoista luku.

Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä,

vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi

loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja

muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.

Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin

mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö

ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni,

että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai

harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin

Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei

puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa

nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan

pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään,

Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja

sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä.

Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin

rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään

upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen

tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä

muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis

kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin

kadonneet Englannin tavoista.

Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan

hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta

sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen

höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti

kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon

tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani

ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden

syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.

Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan

vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen

ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten

oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia

sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin

höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja

joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut

potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita

yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.

-- Ne höyryävät! ne höyryävät! -- huusi nuori nainen -- keveän huurun

noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.

-- Katsokaamme konetta! -- sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa

käsivarren omansa alle.

Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää

paria aina isolle kapille asti.

-- Kuinka nuoruus on ihana! -- sanoi hän.

-- Niin, -- vastasin minä, -- nuoruus parittain!

Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän

avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma

me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät

toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla

kone-öljyä.

Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten

hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa.

Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.

-- Minuuti! -- sanoi neito.

-- Seitsemän-neljättä pyöräystä! -- vastasi nuorukainen.

-- Seitsemän-neljättä ja puoli, -- muistutti tohtori, joka myöskin oli

pitänyt pyöräyksiä silmällä.

-- Ja puoli! -- huudahti neito. -- Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, --

lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.

Kuudestoista luku.

Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat

täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen

osasto ja päätös-osa.

Taas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään

sanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin

saada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä

kohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa

toistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen

elämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin

ajatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa

vasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin

kävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina

se sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä

tuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli

ennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi

pitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän

kysyi minulta:

-- Kuka on tuo mies?

-- En tiedä, -- vastasin minä.

-- Hän on vastoin luontoani! -- lisäsi Fabiani.

Pane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein

yhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä,

ja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon,

ja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.

Illalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti

valaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja

akkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot

mustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi

valenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa

kuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja

keskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon

puoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien

väliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa;

tuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät

samanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin,

hiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei

tarvittu peljätä kaatuvansa.

Ensistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen

sanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka

muutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain

tarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on

hyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja

tunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa

laadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä

vähempäänkin.

Tämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin

huolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen,

kaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt,

varsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia.

Sanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin

niiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella

näitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan

mieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:

Kerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali

Grantin hyväksi.

Varmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen

prinssin jälkeiseksensä.

Sanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari

Napoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.

Sittekuin tälle "Valtameren sanomalehdelle" oli tarpeeksi asti

mieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja

korttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä

esittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi

sen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta

(_God save the Queen_).

Nämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat

iltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin

toimittajissa ja heidän ystävissään. -- Fabiania ei näkynyt.

Seitsemästoista luku.

Yöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät

alkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja

toiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli

oli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja

laiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun

2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä.

Matkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista

oli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta,

sillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei

sopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat

sohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä

kannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi

vahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä.

Tässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat

tyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua

mieltänsä myöten.

Taivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain

kaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia

lintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin

oikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni

myötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.

Kello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se

kääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä.

Taivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä

paikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan

vaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:

Lev. 46 pyk. 29 m. P.

Pit. 42 pyk. 25 m. L.

Kurssi: 256 penink.

Laivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut

kattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka

melkoisesti oli estänyt sen menoa.

Kello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin

samassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat

komentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo

aalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat

syynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys

aavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.

Sen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta

vahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin

näkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei

täyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin

käännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille

tottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos

nopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle.

Merkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta.

Yksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa

oikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti

ohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.

Tuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että

Terra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei

voinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet

"iltahuvit" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät

määrätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia

näyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi

kertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli

laskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista

koneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä,

joilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan,

sanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla

hänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli

saanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille,

joka itse oli saapuvilla tänä iltana.

Kahdeksastoista luku.

Päivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi

hetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat

"blinck'ksi", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät

ole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset

jäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in

Salmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin

näiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.

Meillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja,

oikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta

siinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista,

ja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.

Ei Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä

kannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä

laidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi,

johon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän

soppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten,

kulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka

tahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan

suunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti

kaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa

piteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni,

tehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli

vahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita

katsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä

komentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää

hyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää

kuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana.

Väkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova

tutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät.

Muutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi,

pyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon

harjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren

liikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti

keikkunut.

Ilmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut

enempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta.

Ainoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva

parikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota

potkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä,

joka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.

Kello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt

näkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä,

jolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan

pitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen

tuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat

epäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla

tuulella.

Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi

lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa

kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse

New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja

Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon)

kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja

Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.

Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset

kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt

Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme

jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat

isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja

laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille

mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina.

Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään

pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati

"keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen

keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren

sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin:

Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa

Alabaman ryöstön.

Yhdeksästoista luku.

Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta

salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan

tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä.

Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia,

jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki

hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä

keuhkoilla.

-- Olin tupehtua salongissa, -- sanoi hän. -- Täällä olen toki puhtaassa

ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata

kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen

puoli-tupehduksiin.

-- Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, --

vastasin minä hänelle. -- Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei

vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te

parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.

-- Niin, -- vastasi kapteini, -- he pitävät hiilihappeen parempana.

Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa

sampanjassakin!

Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta

kappien korkeilla seinillä.

Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista.

Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka

soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka

neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: _All's well! All's

well!_ (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)

Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä

jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä

korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut,

heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi

viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten

keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi

sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi

upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen

merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi

miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi

matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla

huoleti.

Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän

puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla,

ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset

tekisivät isolla torilla kaupungissaan.

Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet

pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä,

käsipuuta vasten nojautuneena.

Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:

-- Se on Fabiani!

Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa

vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen

kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä

tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä

katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican

meni hänen luoksensa.

-- Fabiani! -- sanoi hän.

Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä

vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä

ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:

-- Hiljaa!

Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin

äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani

katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:

-- Tuo musta nainen!

Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä

kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut

mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli

maininnut.

Veden päällä liikkuva kaupunki · 第 4 / 10 段