maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki,
jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon
haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka
paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja
kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on
sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin,
ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille,
kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka
laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä,
jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on
sanova teille...
Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla
tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat
väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta
erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei
kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä
toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä
menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on
asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän
viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään
kanssa siitä taisteluun.
Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti
minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa
herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa
kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat
aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin
lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista
Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan
liikutusvoiman -- lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen --
kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas,
eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä
tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla
Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.
Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta
eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli
niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi
joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja
ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen
kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä
joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät
kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin
tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten
kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta
varten*.
Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan
nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.
-- Ne ovat perulaisia, herraseni, -- sanoi tohtori, -- parikunta, joka
naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla
maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat
toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat
toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat
epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!
-- Ja kuka on tuo varteva mies, -- sanoin minä, -- tuo vähän pöyhkeän
näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen
luulisin hänen soturiksi.
-- Se on mormonilainen, -- vastasi minulle tohtori, -- eräs "vanhin",
herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin
kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta
silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista
jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa
hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on
paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien
mukaan.
-- Mutta, -- muistutin minä, -- onhan monivaimoisuus kielletty
Europassa.
-- Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus
on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham
Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen
oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.
-- Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?
-- Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi.
Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka
tulee antamaan jonakuna iltana.
-- Kyllä silloin salonki on täynnä, -- sanoin minä.
-- Niin, -- vastasi Pitferge, -- jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin
paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on
eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä
peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko
havainneet häntä?
Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä
niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla
vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni
ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen
nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan
poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut
veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista
elämätä.
-- Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, -- löytävät aina imartelijoita,
jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään,
joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen,
pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän
miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua.
Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman
puolinen konna ja Draken ihmettelijä.
Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa
minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs
parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat
käsitysten sisään.
-- Kaksi äsken nainuttako? -- kysyin minä.
-- Ei, -- vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, --
kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä
New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet
matkailemisensa Europassa -- perheensä suostumuksella tietenkin -- ja
nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa
hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän
alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät
liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos
höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden
nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.
Yhdestoista luku.
Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan
ilmoituksen ison salongin ovelle:
Lev. 51 pyk. 15 m. P.
Pit. 18 pyk. 13 m. L.
Matkaa Fastenetista 323 penink.
Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323
peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet
Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista
leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta
Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa,
jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla
tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin
siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei
ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on
arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa
vuorokaudessa.
Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me
olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa:
"menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten
nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta.
Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin
asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä,
leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa
silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita
sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli
näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo
valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä
kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista
ja rattaan siivistä.
Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi
hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli
mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen
silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä
jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän
näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä
syytä hänen murheesensa.
Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa,
minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli
entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin,
elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta
mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin
huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään
virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa
huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis
sitä haikeampaa.
Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin,
katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen
sitä mukaa kuin laiva vaarui.
Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:
-- Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen
siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö?
En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!
Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän
tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän
muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut
hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:
-- Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!
-- Miten sinun on laita, Fabiani? -- kysyin minä häneltä ja otin häntä
käsistä kiinni.
-- Minulla on täällä, -- sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle,
-- paha, joka on minun kuolettava!
-- Pahako, -- toistin minä, -- pahako, eikä parannuksen toivoa?
-- Ei toivoa!
Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.
Kahdestoista luku.
Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma,
vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne
lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta
minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.
Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja
mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä
hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa
vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, -- olinpa
sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä
ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja,
tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia
sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä,
niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.
Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle.
Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan
keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti
(kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he
eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti
siirtää auringon.
-- Keskipäivä! -- sanoi kohta kapteini.
Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja
kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti
puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.
Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:
Lev. 51 pyk. 10 m. P.
Pit. 24 pyk. 13 m. L.
Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.
Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello
oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550
peninkulmaa Fastenetista.
Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan
lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon,
ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.
Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle
vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä.
Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä
tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut
olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen
Mac-Elwinin ja minun kesken.
-- Niin, -- vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata
-- nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä
onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!
Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani
Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in
kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään
näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin
välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä
suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä
oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu.
Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin
vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen
voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa
eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen
käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka
todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia,
kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan
päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta
mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän
rakasti.
Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä
Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.
-- Mikä sen nuoren tytön nimi oli? -- kysyin minä kapteini
Archibaldilta.
-- Ellen Hodges, -- vastasi hän.
-- Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani
oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.
-- Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? -- kysyin vielä kapteinilta.
-- Harry Drake.
-- Drake! -- sanoin minä, -- mutta onhan se mies täällä laivassa!
-- Hänkö täällä? -- toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja
katsellen minua vasten silmiä.
-- Niin, -- vastasin minä, -- täällä laivassa.
-- Varjelkoon Jumala, -- sanoi kapteini vakaisesti, -- ettei Fabiani ja
hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei
ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin
läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.
Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä
tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen
hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden
kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain
voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry
Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli
leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti
vihasta, jonka hillitsin.
-- Niin, -- sanoi hän, -- onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne
menee hän?
-- Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo
työllä ansaita.
-- Elleni raukka! -- mumisi kapteini. -- Missä on hän tällä hetkellä?
-- Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?
-- Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? -- sanoi Corsican ja katsahti
minua kasvoihin.
Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois.
Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis
jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut
Draken muassa tällä matkalla.
-- Jospa totta puhuisitte, herraseni, -- vastasi kapteini Corsican, --
sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen
yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi
tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta
oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin
pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö
häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan
hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu
ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan
voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka
kelvoton hyvänsä.
Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko
mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta
tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä
tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu
nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka
kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he
olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle
pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan
sitoutui silmällä pitämään.
Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja
valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit
tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin
siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin
hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun
ilveilijä T... istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos,
kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.
Kolmastoista luku.
Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä
laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko
sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi,
jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää
uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan
verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan,
kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin
Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen
suuntaan.
Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut
purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu
voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä
pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin
pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta
puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.
-- Herraseni, -- vastasi hän varsin vakaisesti, -- meidän tulee
kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään,
höyry on ihmisen kädessä!
Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.
Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna.
Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla
varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa
kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki
nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet
tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin
ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa
takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.
Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä.
Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon
äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin
laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.
Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella.
Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus
vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia
tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja
kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat
jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita
sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti
voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.
Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään.
Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta
syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan
perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina.
Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet
hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä,
sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.
Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän
luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen
Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat
seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman
paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin
täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla,
"Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä
ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle
ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos
jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut
hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut
muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan
suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.
Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se
vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso
Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän
tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen
puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan
liehtoa saarnaajan tulta.
Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa
pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja
loi silmänsä seurakunnan ylitse.
"Alussa", -- sanoi hän, -- "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja
seitsemäntenä hän lepäsi".
Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.
Neljästoista luku.
Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen
tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut
linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat
temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä
suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu
tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan
sanomista.
Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:
Lev. 50 pyk. 8 m. P.
Pit. 30 pyk. 44 m. L.
Kurssi: 255 penink.