mielevästi aprikoitu. Keulassa on höyry-pesuhuone ja laivaväen pakki
(majapaikat). Sitte tulee naisten salonki ja eräs salonki, joka on
kaunistettu kynttilä-ruunuilla, kiikkuvilla lampuilla sekä lasilla
peitetyillä maalauksilla. Nämä loistoisat huoneet saavat valonsa
sivuille tehtyin aukkoin kautta ja ovat ylikannen kanssa yhteydessä,
leveiden portaiden kautta, jotka ovat varustetut metallipykälöillä ja
mahonkipuusta tehdyillä käsipuilla. Kupeille on laitettu neljä,
käytävällä eroitettua hyttiriviä, joista hyteistä muutamat ovat
yhdistyksessä salien kanssa portaiden kantta, ja toiset ovat
alakerrassa, jonne eri portaat vievät. Perän puolessa on kolme isoa
ruokahuonetta, samanlaisilla laitoksilla hyttien suhteen.
Keulasalongeista tultiin peräsalonkeihin käytävää myöten, joka kulkee
rataskoneen ympäri sen rautaisten seinäin ja kyöki-huoneiden välitse.
Great Easternin koneita pidetään syystä kyllä mestariteoksina -- olinpa
sanoa mestariteoksina uurimaakarin työssä. Aivan hämmästyttävää on nähdä
näiden suunnattomain rataslaitosten tekevän työtä kellon tarkkuudella ja
hiljaisuudella. Rataskoneen nimellinen voima on tuhat hevosta;
potkuri-koneen tuhat kuusisataa.
Erillään molemmista näistä loistoksista on Great Easternilla vielä kuusi
muuta apukonetta, suuttamista, liikkeelle-panoa ja vinttureita varten.
Niinkuin nähdään, on höyryllä tähdellinen tehtävä kaikissa tämän laivan
temppueluissa.
Tämmöinen on tämä verraton ja kaikilta helposti tunnettava höyrylaiva,
mikä ei kumminkaan estänyt erästä franskalaista kapteinia kirjoittamasta
seuraavaa viatonta muistoonpanoa päiväkirjaansa: "Kohtasimme
kuusimastoisen ja viisi korsteinisen laivan. Luultavasti se oli Great
Eastern".
Kahdeksas luku.
Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui
kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne
hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi
tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne
nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä
vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit
ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja
rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän
hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja
vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä
hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton
aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.
Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni.
Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella
vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi
pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain
päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi,
keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain
tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen
sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten
eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä
vantin napista.
Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja
ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri
muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä
laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä
tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin
pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa.
Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli
mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri
koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.
Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen
rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas.
Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun
yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.
Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti
polvilleen ja katsoi minuun.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hän. -- Kaaren suuruus, missä Great Easternin
kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja
kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.
-- Niinkö tosiaankin! -- sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut
sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.
-- Aivan varmaan! -- vakuutti tohtori. -- Laivan vaaruessa seinäin
nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä
sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa
kuhunkin kikkeröintiin.
-- Niin siis, -- vastasin minä, -- koska Great Eastern niin äkkiä
palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.
-- Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! -- vastasi Dean Pitferge
lystillisesti, -- sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan
asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.
Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten
onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge
pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen,
hän kun olis saattanut päänsä halkaista.
-- Oh, ei siinä kaikki! -- vastasi hän, -- ennen pitkää meille joku
onnettomuus tapahtuu.
-- Meillekö?
-- Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille
matkustajille.
-- Jos puhutte toden takaa, -- kysyin minä, -- niin miksi olette tulleet
tähän laivaan?
-- Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, --
vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.
-- Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?
-- Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli --
uteliaisuudesta.
-- Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.
-- En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan
malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.
Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet
silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen
etemmäksi pakinoissansa.
-- Tohtori, -- sanoin minä, -- en tiedä, mille tositapauksille te
perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä,
että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja
että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.
-- Ei tee mitään, -- vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu,
käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa,
mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä
alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin
hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen
tähden että sen teki.
-- Ahah, tohtori, -- jatkoin minä, -- olisitteko materialisti?
-- Miksi niin kysytte?
-- Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko
Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.
-- Puhukaa vain piloja, herra, -- vastasi tohtori, -- mutta antakaa
minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta
yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja
kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt
Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli
kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.
-- Mutta saattaako siitä päättää...
-- Odottakaa! -- jatkoi tohtori. -- Yksi Great Easternin kapteineista on
jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei
pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.
-- No niin, -- sanoin minä, -- meidän täytyy surkutella sen taitavan
miehen kuolemaa; siinä on kaikki.
-- Sitte vielä, -- jatkoi Dean Pitferge, huolimatta
heikko-uskoisuudestani, -- kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta.
Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin
uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.
-- No, -- sain minä ilkullisesti virkaneeksi, -- sepä jotakin oli.
-- Kerrotaanpa niinikään, -- jatkoi tohtori, -- että höyrykattiloita
sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni
höyrykattilaan.
-- Hyvä! -- huudahdin minä. -- Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte
sen, tohtori?
-- Uskon kyllä, -- vastasi tohtori, -- minä uskon täyttä totta, että
matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.
-- Mutta onhan Great Eastern vankka alus, -- vastasin minä, -- ja niin
luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja
vastaan.
-- Niin onkin, se on varma, -- jatkoi tohtori, -- mutta antakaa sen
kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko
jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka
voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko
kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja
New-Yorkin välillä?
-- En, tohtori.
-- Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista
Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon,
olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin
rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita.
Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys
matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi
syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset,
katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi;
huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi,
kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit
menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot
riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin
kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle,
joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta
potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä
puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut
vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa.
Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme
painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great
Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota.
Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä.
Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää
alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne
levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit
tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs
eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta
naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei
voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa
painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta,
huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista.
Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä
aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs
amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi
kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.
Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen
veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet
Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra,
missä olemme kahdeksan päivän perästä!
Yhdeksäs luku.
Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut
lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta
kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se
totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla,
saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista
ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.
Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene.
Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi
pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä,
terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle
raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön
höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan
varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa
tuntematonta".
Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän
peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se
laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt
vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt
keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä
rannikosta ajelevaa jäännöstä.
Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua
esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia
rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden
amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen
onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin
joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua
hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä
miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin.
Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja
epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot
korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta
hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies
oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui
kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen
kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä
mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan
rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti
taivuttiin.
Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin,
sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva
läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla.
Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden
tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita
rustirautoja.
Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli
kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat
haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo
muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla,
mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.
Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin.
Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli
vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen
kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella
hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.
Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen
läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta
hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan
ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän
tuhoittuneen aluksen vieressä.
Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se
päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot
veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin
hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö
nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä?
Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen
vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.
Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi
nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut
ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta
mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.
Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa,
joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että
merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen
osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei
saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla.
Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta.
Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se
sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava
pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat
salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut
herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.
Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja
mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.
Kymmenes luku.
Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa
järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset
ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa,
hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin.
Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, -- kun matkustaa.
Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä
kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä,
näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät
menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon
salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista
mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen,
jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa
soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit
numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos
nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta
näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki
hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita
kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka
nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.
Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä
kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi
jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti
huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla.
Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja
amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä
olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman
suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta
kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata.
Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki
leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta
päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten
ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X ... pyytää kaunista
miss Z ..., jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa
viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa
n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä
naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z ...? En tahdo toki
tietääkään.
Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja
pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä
ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.
-- Oletteko toipuneet loukkauksestanne? -- kysyin minä häneltä.
-- Täydellisesti, -- vastasi hän. -- Mutta ei käy hyvästi!
-- Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?
-- Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret,
ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.
-- Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?
-- En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen
enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin
kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä,
jonka sattumus on saattanut tänne laivaan -- minun huvikseni.
-- Omatapaisia henkilöitä! -- virkahdin minä, katsahtaen matkustajain
puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä
ihmiset yhdenlaisia!
-- Oih! -- vastasi tohtori, -- kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette
heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö
siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla
kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat
jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista,
Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan
liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät
aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi
saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi
jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä
voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!
-- En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, -- vastasin minä tohtorille
naurahtaen, -- mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen,
pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki
ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?
-- Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii
vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin
edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.
-- Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä
vajonneen?
-- Hän laskee nyt jotakin lukua, -- sanoi tohtori, -- Hän miettii
alinomaa.
-- Jotakin tehtävääkö?
-- Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka
silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas,
ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes
tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2
dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja
1/4 dollaria.
-- Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?
-- Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.
Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla
hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle
erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.
-- Nuo, -- sanoi hän, -- ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka
on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin
johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä
näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee,
ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400
tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette
kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies,
hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti
kultapaakkuja. Hän...
-- On kai mahtava mies, -- ennätin sanoa.
-- On kyllä, -- vastasi tohtori, -- hänen varansa arvataan miljoonia.
-- Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas
kuin neekeri kelloa?