Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
VEDEN PÄÄLLÄ
LIIKKUVA KAUPUNKI.
Kirjoittanut
Jules Verne.
(Suomennos.)
Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1876.
Ensimäinen luku.
Maaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti
muutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni
siinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli
tässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus
oli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain
syrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota
Cooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin
todella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva,
se on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta
irroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan
mannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden
päällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole
milläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen
välinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä,
joka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja.
Mutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat
näin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin.
Kun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen
maailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole
kummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia
inhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.
Erottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen
ravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20
päiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle
lähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa,
saada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.
Seuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville
laivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle
rantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille
veneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin
Birkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.
Sinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty
Great Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli
täpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon
Viktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle,
seuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.
Tuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin
pitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin
upseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni,
kapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta
erehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta
lähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli
Mac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä
sitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet,
näytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden
rasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla
aikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän
yhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.
Great Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea
ylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa;
sitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran
ensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa
luullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin
meihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta
höyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus
nähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin.
Kolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen
viereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin
luukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat
kuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen
ensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen
kupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit
tääverteillensä.
[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.
Höyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin
oikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin
juurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen
vesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä
oli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.
Työmiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt
niitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja
selkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata
rakennusta tarkkaileva turisti.
Syrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka
niiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin
katsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat
raudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät
lujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo
punainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden
rataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat -- nämä kaikki yhteensä
tekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin
salatemppuista voimaa.
Millä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut
pieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen
läjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa
rataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden
rattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa
poikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka
vaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista
kertaa minuutissa.
Höyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille
rihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä
höyrylaivan kannelle.
Toinen luku.
Kansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun
annettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani.
Lukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria,
käsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin,
toisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten,
toisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että
on mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla
suunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn
voimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja
pitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli
joku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin,
nikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy
selittäminen.
Matkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia.
Päällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle
avulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.
-- Ystäväni, -- sanoin minä, -- Great Easternin lähtö oli kuulutettu
Maaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä
valmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme
lähtemään Liverpoolista?
Siinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun
yksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa
ja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa
kaupungissa.
Musta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin
kaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä
norosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa
ilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä
Londonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita
kesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä
näkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla
täytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka
olivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.
[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin
kaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.
Täällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen
osat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä
kuului kova ja pahalta tuntuva jyske.
Pikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja
tulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat
erään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut
nimekseen "tupakinpolttohuone" ja olikin todellinen tupakkila tässä
veden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla
valaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla
laudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka
oli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa
vasten.
Käännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään
sumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin
kahden hektometerin[1] päässä.
[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.
Minä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja
seinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja
lätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois
ranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen
tavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden
kahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon
kivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa.
Astuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään "pienoisen hotellin"
vasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä
penkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin
höyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun
välillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä
asettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen
tarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä
näyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.
Mutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia
tässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla
selitettävä.
Noin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen
meren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita
onnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia
käyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu
alus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain
epäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea
sähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet -- joka osaksi
tuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen
ulottumattomat -- alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se
yksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria
metallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se
yksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa
ulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin
ajaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia.
Otettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu
niistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan
laitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin
ilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä
mereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.
Köysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great
Eastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden
maailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden
miljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä
Atlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi
varustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt
paikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi
laajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia,
sekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän
suunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.
Great Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin
kuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa,
Liverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten
viidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen
frankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa
kuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.
Ensi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten
kuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän
puoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli
silmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka
silmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän
vain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli
jalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän
mukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry
pöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin
sylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä
ja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja
taljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä
ainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great
Easternin.
Viisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki
melkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät
voineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26
päiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia
työhön kuuluvia kaluja.
Mutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen
sivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat
katosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat
lyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut
siveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla
ruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli
yli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti
konehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla
ympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden
pitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien
hurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla,
siipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa
pieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat
aivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.
Kello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se
oli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja
hissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne
saada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin
taljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä
arvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu.
Täytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin
kuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.
Illalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt
enää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus
oli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä
ruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut
höyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä.
Tämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet
tarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin
voitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana
päivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään.
Maaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan
esimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen
mesaanikahvelissa.
Kolmas luku.
Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen
viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi
niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse.
Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla
sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi
raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät
tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä
viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä
odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä
ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän
laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.
Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka
pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan
viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.
Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan
kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini,
yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia,
joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen,
niinikään franskalainen.
Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty
merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän
sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä
edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki
työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great
Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti
hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä
tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen
vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa
ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä,
katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin
englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä;
käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita,
joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella
tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen
sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.
Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini
Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen
päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti
ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui
laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin
pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva
käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella
tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli
W.... Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä
luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen,
kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen
amirali -- uros yli kaiken ylistyksen -- joka aina tappelun alussa huusi
väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän
tapani olevan lentää ilmaan!"
Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa,
ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden
komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona
hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat
laivan pohjalta ylös.
Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen
höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä
sata valkeata hoidettavana.
Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin,
korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee,
niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa
passaria asetettu matkustajia varten.
Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern
ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös
havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä
Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja
paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.
-- Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä -- sanoin minä
luutnantti H ... lle.
-- Me odotamme vain matkustajiamme -- vastasi maanmieheni.
-- Onko niitä monta?
-- Kaksi tahi kolmetoista sataa.
Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.
Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli
tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin,
kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet
kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin
sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia,
perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi
tahi kolme franskalaista.
Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä
matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta
kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti
menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta
laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset
zuavit.
Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle,
oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä
paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle
kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman
paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa
silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat
englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla
taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.
Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan
mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin
huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia
tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen
huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja,
kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi
englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä
komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista
vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta
raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista.
Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset
käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka
lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.
Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä
vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa
minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti
likistin.
-- Sinäkö, Fabiani -- sain minä huudahtamaan -- sinäkö täällä?
-- Minä itse, rakas ystävä.
-- Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia
päiviä tätä ennen rantalautan luona?
Kylläpä uskonkin, -- vastasi Fabiani, -- mutta minä en nähnyt sinua.
-- Ja sinäkin tulet Amerikaan?
-- Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien
kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?
-- Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great
Easternin tähän huvimatkaan.
-- Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä
sanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet
tavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni
meren yli yhdessä sinun kanssasi.
-- Ja sinä tulet Indiasta?
-- Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle
Liverpoolissa.
-- Ja sinä matkustat, Fabiani..? -- kysäsin minä, huomaten hänen olevan
kalpean ja murheellisen näköisen.
-- Huvittelemaan itseäni, jos taidan, -- vastasi kapteini Fabiani
Mac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.
Neljäs luku.
Fabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin
n:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään.
Samassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan
avaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina
laivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona
tuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää,
että koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme
lähteä.
Mutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja
höyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt
keulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas.
Kapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille
lähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä
Mersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän
päinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin
hallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten
keskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin
yhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.
Vaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa
suhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti
ankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli
ankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa
nousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita
koneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs
"ankkurivene", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään,
oli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet,
jonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.
Seitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan
ankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen
sylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin
suoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat
kiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas
kuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää
kierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia
vääntämään.
Laiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat
kolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä
voitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin
voitu hilata niitä sisään.
Tällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa
muita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi
eräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä
temppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien
tuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen,
liikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen
ryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut,
että elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle,
jonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten -- sen havaitsin
jälestäpäin -- oli hän herttainen matkakumppali.
-- Herra, sanoi hän minulle, -- tähän asti olin luullut, että koneet
ovat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.
Aioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja
kuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa
olleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös,
toiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli
lentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle
vetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia
päähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot
kieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä
haavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli
ylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.
Nyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin
sairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti
maalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä
ihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa
oleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain
hampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin
saada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin
merkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan
vieressä.
Nuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja
asetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja
matruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.
Sillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää
venettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen
matkakumppalini takanani:
-- Tämäpä matka hyvästi alkaa!
-- Sangen pahasti, -- vastasin minä. -- Kenen kanssa minulla on kunnia
puhua?
-- Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.
Viides luku.
Työ alkoi uudestaan. Ankkuriveneen avulla kettingit höllitettiin ja
ankkurit viimein lähtivät lujista pitimeistään. Kello löi neljännestä
yli yhden Birkenheadissä. Lähtöä ei käynyt toistaiseksi jättäminen, jos
tahdottiin laskuveden muassa mennä ulos. Kapteini ja luotsi menivät
komentosillalle. Eräs luutnantti astui potkurin, toinen ratasten
merkin-antolaitoksen viereen. Varovaisuudesta, jos höyrykone pettäisi,
piti neljä muuta perämiestä vaaria perän puolessa, valmiina hoitamaan
niitä isoja rattaita, jotka olivat ristikko-luukun päällä.
Nyt annettiin käsky panna liikkeelle. Siivet löivät verkalleen vettä
vasten, potkuri pulikoitsi perässä, ja tuo suunnaton alus alkoi liikkua.
Enin osa matkustajia oli noussut kokkapenkerelle katselemaan maisemaa,
joka oli täpötäynnänsä verstaiden piippuja, joita näkyi oikealta puolen
Liverpoolista ja vasemmalta puolen Birkenheadista. Mersey oli täynnä
aluksia, mitkä ankkurissa olevia, mitkä ylöspäin tulevia, mitkä alaspäin
meneviä, ja höyrylaivalla oli vain mutkaisia pääsypaikkoja tarjona.
Mutta luotsin johdolla ja tottelemalla ruorin pienintäkin vihjausta
liikerteli se näiden ahdinkovesien kautta, liikkuen kuin
valaskalanpyytäjän vene voimakkaan ruorimiehen tahdosta. Tuota pikaa
luulin törmäävämme yhteen erään kolmimastoisen kanssa, joka laski poikki
joen ja jonka leeseilin puomi hiipasi höyrylaivan runkoa; mutta puusti
vältettiin, ja kun minä kappien päältä katselin tuota laivaa, joka
kantoi seitsemän tahi kahdeksansataa tonnia, oli se minusta kuin joku
noita pikku veneitä, joita lapset uittelevat lammikoissa.
Kohta oli laiva Liverpoolin maallenousu-siltoin kohdalla. Ne neljä
kanuunaa, joiden piti tervehtiä kaupunkia, pysyivät ääneti
kunnioituksesta niille kuolleille, joita höyryvene sillä hetkellä saatti
maalle. Mutta laukausten sijaan nostettiin väkeviä hurrahuutoja, noita
kansallisen kohteliaisuuden ylimpiä osoituksia. Heti alkoivat kädet
taputella, kädet huiskaa ja nenäliinat liehua tuolla innostuksella, jota
englantilaiset niin ylellisesti osoittavat joka aluksen lähdöllä,
vaikkei se olisikaan muu kuin halpa, väheiselle huvimatkalle
merenlahteen lähtevä vene. Ja kuinka näihin tervehdyksiin eikö vastattu!
Kuinka rantasilloilla eikö kaikunut. Tuhansia uteliaita vilisi
Liverpoolin ja Birkenheadin rannoilla. Katselijoilla täytetyitä veneitä
kiipeili kuin muuraisia Mersey-virralla. Matruusit sotalaivalla Lord
Clyde, joka oli ankkurissa veistämöiden kohdalla, olivat kiivenneet
sinne tänne sen raakapuille tervehtimään jättiläistä hurrahuudoillaan.
Virralla ankkurissa makaavien alusten keulakansilta lähettivät
musiikikunnat peräämme hirvittäviä sointuja, joita hurrahuudot eivät
saaneet sortumaan. Lippuja ehtimiseen nostettiin ja laskettiin Great
Easternin kunniaksi. Mutta kohta alkoivat huudot vähitellen kuolentua
etäisyyden vuoksi. Molemmilla rannoilla kävivät rakennukset yhä
harvinaisemmiksi. Savu ei enää mustentanut maisemaa, ja maaseutu sai
vallan tiilimuureilta. Vielä näkyi muutamia pitkiä ja yksimuotoisia
työmiesten huoneriviä ja muutamia huviloita, jonka perästä viimeiset
hurrahuudot hyvästelivät meitä Merseyn vasemmalta rannalta, valotornin
tasakatolta ja pastionin rintasuojasta.
Kello 3 aikana oli laiva ennättänyt ulos Merseyn ahdinkovesistä ja meni
nyt P:n Yrjön kanaaliin. Länsi-eteläinen tuuli kiihtyi vinhaksi
viuhkaksi, ja lujalle pingoittuneet purjeemme eivät tehneet ainoatakaan
poimua. Meri kävi jo kuohulaineina, mutta höyry-alus ei niitä tuntenut.
Se ei kikkeröinyt ei hyppinyt.
Ennen pitkää meri peittyi pimeyteen, ja Wales-kreivikunnan rannikko,
Holy-Head niemensä kanssa, hupeni vihdoin yön varjoihin.
Kuudes luku.
Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen
ranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini
ensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla
akkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen
ensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon
räminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen
koppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi
vaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.
Kello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten
salien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä.
Tuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli
navakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut
isosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei
huolinut mitään merenkäynnistä.
Astuttuani "tupakinpoltto-huoneesen" näin tuon pitkän, pulskeasti
kuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen
"Viheriä saari". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen
tullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti
ratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja
täällä maisemaa vähän elvyttivät.
Rannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin
kuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän;
muutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko
aluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle.
Höyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta
Great Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut
mitään isompaa vauhtia.
Kohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka
edustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se
höyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä,
viskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina
seisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa
pakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija,
vastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista
peninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin
postit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia
höyryjä.
Kello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen
länsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini
Mac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä
mieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät
korvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi.
Tässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva;
pää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti
soma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta
urheudesta, jota voisi sanoa "vihattomaksi urheudeksi". En erehtynyt
hänen ammattinsa suhteen.
-- Ystäväni Archibald Corsican, -- sanoi Fabiani minulle, -- kuten
minäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.
Näin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme
toisiamme.
-- Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, -- sanoin minä
kapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. -- Me olimme silloin
lähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se,
jota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä
tunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen...
-- Epäilemättä ystäväni, -- vastasi Fabiani. -- Kapteini Corsican ja
minä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä
höyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden
reissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä
sain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet
toisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme
Skandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi
höyryvene jätti minun tänne nähtesi.
-- Rakas Fabianini, -- vastasin minä, -- luulenpa, ettet sinä eikä
kapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi
olla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy
saada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, -- se ei
ollut kuutta viikkoa vanha, -- oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli
siis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.
-- Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, -- vastasi Fabiani, --
elellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa
enemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle
kapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu.
Mutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin
jättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne
hengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme
vuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin
ja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.
-- Vanhaan Englantiimme! -- vastasi kapteini Corsican hymysuin, --
emmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä
kuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät
Amerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen
että kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.
-- Se ei tee mitään, -- vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä
rypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, -- se ei tee mitään, kunhan
lupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu
niin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset
näkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme
New-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole
nähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me
matkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla.
Amerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat
tehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini
Corsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset
tottelemaan hallituksemme tahtoa.
Fabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili
huokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus,
jota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun
aavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen
tilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia
vuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä
pitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi
muuttua urhoollisuudeksi asti.
Kanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs
möhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen
pantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä
torvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän
kahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle
ja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat
nuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet
pöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani
Fabianin ja Corsicanin viereen.
Näissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit
seisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan
aaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti
syödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli
kiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten
aiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi
olutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita
olivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui
siellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San
Franciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin
mies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat
verisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla
varustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia.
Toiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia
raparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa;
olisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä
Parisia, etkä aavalla merellä.
Aamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät
sivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät
Hyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät,
nakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa
herroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla
työskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten
piiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat
soutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä
vahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain
usein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan
tyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa
peräsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta,
jotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.
Kello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat
hyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden
päässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut.
Se oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä,
ja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.
Kello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen
peninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä
ärjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin
yksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen
pitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen
niemi, oli sivuttava.
Seitsemäs luku.
Olen sanonut, että Great Easternin pituus oli yli kahden hektometerin.
Tarkemmin määräten tämä höyrylaiva on 207@1/2 meteriä vesirajan kohdalla
keulasta perään, 210@1/4 meteriä ylikannella vantaasta vantaasen, siis
kahta verta pitempi kuin suurimmat Atlantin poikki kulkevat
pakettiveneet. Leveys on 25@1/3 meteriä rungon leveimmältä paikalta ja
36@2/3 meteriä rataskotosten ulkopuolelta mitaten.
Great Easternin runkoa ei haittaa meren hirmuisinkaan väkivaltaisuus. Se
on kaksinkertainen, ja siinä on komeroita ulko- ja sisäpuolisen
laudoituksen välillä, 86:n centimeterin korkeuteen asti. Kymmenen
tuhatta tonnia rautaa on käytetty tämän laivanrungon rakentamiseen, ja 3
miljoonaa niittaus-naulaa, jotka ovat lämpiminä sisäänlyödyt,
vakuuttavat sen kylkilaattain koossa pysymisen.
Great Eastern kantaa 28 tuhatta 500 tonnia kolmekymmentä jalkaa syvässä
käypänä. Painolastissa olevana käypi se ainoastaan 6@1/10 meteriä
syvässä. Laiva voi kuljettaa 10 tuhatta matkustajaa. Monen Suomen
pikkukaupungin asukkaat mahtuisivat siinä kulkemaan.
Great Easternin kannelta kohoaa 6 mastoa ja 5 korsteinia. Toisella ja
kolmannella mastolla, keulasta lukien, on goeletit, märssyraa'at ja
pram-raa'at. Ne neljä muuta mastoa ovat takeloitut ainoastaan
huippupurjeilla. Kaikki purjeet yhteensä ovat pinta-alalleen 5,400
neliö-meteriä, kaikki hyvää vaatetta kuninkaallisesta tehtaasta
Edinpurissa. Toisen ja kolmannen maston märssyillä voisi komppania
sotamiehiä haitatta temppuella. Sen kuudesta mastosta, joita metalliset
vantit ja partuunat tukevat, ovat toinen, kolmas ja neljäs tehdyt yhteen
niitatuista metallilaatoista, tosi mestariteoksista laattasepän työssä.
Ne ovat kannen kohdalla läpi mitaten yhden meterin vahvat, ja suurin
niistä on 207 franskan jalkaa korkea.
Kaksi korsteinia seisoo etupuolella rataskotoksia ja ne tulevat
rattaisin kuuluvasta koneesta; ne kolme muuta ovat peränpuolella ja
tulevat potkurin koneesta. Ne ovat mahdottoman suuria, 30 meterin
korkeita sylintereitä, jotka ovat tuetut kappeihin kiinnitetyillä
kettingeillä.