Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä.
Ensimäinen kohtaus.
Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä.
Sappho tulee luolasta.
SAPPHO
Oi turhaa! Aatokseni harhailevat
ja kutsumatta luokseni ne palaa.
Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan
tuo kuva vihattu on mielessäni
niin tuorein värein sieluun poltettuna,
tuo kuva, jota paeta mun täytyy,
vaikk' yli elon rajain tieni veis.
Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka
Melitta häntä silloin syleili.
Ja sitten kaipuullensa antautuen
hän tytön suulle — pois, en ajatella
sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!
Mut miksi itseänsä kiduttaa
ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole!
Ken tietää mikä hetken vaikutin,
tai tyhjä oikku heidät yhteen veti,
jot' turhaa oisi edes nuhdella?
Ken käskee hänen tunnettansa minun
mun omaan tunteeseeni verrata.
Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi —
ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää.
On vaihtelulle altis miehen mieli
ja elon muutteluihin mukautuva.
Niin vapaana hän astuu elämään
ja toivon aamunkoi on ympärillään
ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka,
on suotu hälle maineen otteluhun.
On hälle ahdas sielun maailma
ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää;
jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu
sen hennon kukkasen hän poimiakseen,
sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä
sen muiden voittomerkkein joukkohon.
Ei tunne hän sit' tyyntä paloa,
min lempi naisten poveen sytyttää;
kuink' kaikki naisen elämä ja aatos
ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää,
kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin,
jotk' äidin pesän ympärillä liitää,
vain lempeä — jok' kehto on ja hauta —
kuin sielun ahdingossa suojelevat;
ah, koko elämä kuin jalokivi
on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen!
Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan
on sijaa muullekin kuin rakkaudelle,
ja mitä nainen pitää paheena,
sen vapaasti mies itselleen voi suoda.
Miss' ikinä hän tapaa suutelon,
hän pitää oikeutenaan ottaa sen;
on paha, ett'on niin, mut niin on sentään!
(Kääntyen ja huomattuaan Phaonin)
Haa, tuossa ruusupensaan varjossa
ken on — hän on se, rakas petturi;
hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus
on hänen otsallensa asettuneet.
Noin hengittää vain syytön nukkunut,
noin nousta voi vain viattoman rinta.
Niin, armas, untas tahdon uskoa,
mit todistaiskin sitten valveill'olos.
Suo anteeks, että ensi hetkessä
sua, armas, epäluuloin loukannut oon,
kun uskoin että petos alhainen
noin puhtahasen temppelihen pääsisi
Hän hymyilee — jo avaa huulensa —
on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää
ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos,
jok' avaa sulle sylinsä.
(Suutelee Phaonia otsalle).
PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi
suljetuin silmin)
Melitta!
SAPPHO (heittäytyen taaksepäin)
Haa!
PHAON
Ah, ken herätti mun? Kateellinen
ken armaan unen kuvat karkoitti?
Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin
ett' armast' oli jotain vieressäni,
niin kaunis oli siksi unen näky.
Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä
oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani
kuin ihmeen avulla on kaikonnut,
taas ahdistuksetta ma hengitän;
ja niinkuin onneton, ken joutunut
on meren aaltoin synkkään pimeytehen,
miss ahdistus ja kauhu vallitsevat,
taas aallon käden nostamana nousee
päin riemuisata päivänvaloa
ja ilman suutelo ja riemun äänet
yht'aikaa ympärillään leikittelee:
niin seison autuaana, onnellisna
ja toivon onnen hurman painamana
ett' oisi aisteja mull' enemmän
tai nautintoa vähemmän.
SAPPHO (itsekseen)
Melitta!
PHAON
Sa, armas, iloinen oo, onnellinen!
Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista!
Jo lepoon hennoin siivin kesäilta
käy hiljaisien kenttäin ylitse;
ja meri lemmenkaihoisena aaltoo
ja sulkee syleilyynsä päivän herran,
jok' orhinsa jo länteen ohjailee;
käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa,
jotk' kanssa neitseellisten pylväiden
kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat
kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin
myös tehkää!
SAPPHO (itsekseen)
Suru yllättää mun taas —
mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!
PHAON
Kaikk' kuumehoure nyt on kadonnut,
mi vaivannut on kauan minua,
ja usko mua, Sappho, konsanaan
en sinua niin lempinyt kuin nyt.
Sa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! —
Mut kerro, mitä pidät unista?
SAPPHO
Ei totta puhu ne, ja valhetta
ma vihaan!
PHAON.
Katso, äsken kun ma nukuin,
näin ihmeellistä, omituista unta.
Olympiassa uudelleen ma olin
kuin silloin kun ma ensi kertaa sinut
näin iloisissa kilpaotteluissa.
Ma kuulin ympärilläin kansan huudot
ja vaunujen ja taiston jyrinän.
Niin kuului soitto, kaikki vaikenivat;
sa lauloit armaan lemmen iloista
ja syvästi ma olin liikutettu.
Ma luokses syöksyin, mutta — ajatteles! —
en sinua ma enää tuntenut;
viel' oli soittoniekka entinen
ja pyöreill' olkapäillään purppura
ja lyyra valkeassa kädessänsä;
mut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat
kuin sumu kukkuloita ympäröivä
ja laakerseppel oli kadonnut
ja otsalt' ylevältä vakavuus
ja huulet, jumallaulun laulaneet,
nyt maisen viehkeästi hymyilivät,
ja kasvot, itse Pallaan kaltaiset,
ne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti,
sua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei,
kuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —
SAPPHO (huudahtaen)
Melitta!
PHAON.
Mun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle,
ett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! —
— Oot liikutettu ja —
SAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).
PHAON.
Sa mennä käsket?
Mut yksi sana suo mun sanoa —
SAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).
PHAON
Et tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!
Toinen kohtaus.
Sappho yksin.
SAPPHO (hetken vaitiolon jälkeen)
On jousi lauennut
(Pannen kätensä rintansa ylitse)
ja tuoss' on nuoli! —
Ken vielä epäilee? On kaikki selvää!
Melitta elää hänen sydämessään,
jok' ompi unhottanut valansa,
ja hänen muotons' saavat unet, jotka
nyt hiipii vuotehelle petturin.
On Sappho hyljätty, ja orjan tähden?
Niin, hyljätty! Ja kenen hylkäämä?
Ma enkö enää ole sama Sappho,
jok' kuninkaita jaloissansa näki,
ja kruunuill' leikitellen hetken katsoi
ja kuuli — heidät sitte hyljätäkseen,
ja sama Sappho, jota koko Kreikka
on kerran kunnianaan tervehtinyt?
Oi hullu! Minkätähden astunut
oot laakerien kunnahalta alas,
miss' yhtyy tähtisoitto Musain kuoroon,
sa tänne laakson ahdinkohon, missä
vain köyhyys, uskottomuus vallitsee?
Siell' oli pilvein luona sijani,
tää paikk' ei muuks kuin haudaks ole mulle.
Hän, jonka jumalat on valinneet,
maan lapsihin hän älköön liittykö,
ei ihmisten ja ylimaallisten
oo arpa samaan maljaan sekoitettu.
Vain _toisen_ maailman voit valita
eik' ole paluuta sun valittuas;
yks puraisu jo maineen hedelmähän
se Proserpinen kranatien tavoin
sun riittää liittämähän varjoihin,
etk' enää elävitten joukkoon kuulu!
Ja turhaan elämä sua kutsuilee
ja suloäänin korvahasi soittaa
ja tarjoo lempeä ja ystävyyttä.
Oi onneton! Sa halaat ruusuja
ja okaan painaa saat sa rintaas vasten! —
Mut nähdä tahdonpa ma kaunottaren
jok' ompi Sapphon syrjään sysännyt.
Mit' uskoa? Mun muistoniko pettää,
kun, siltä kysyessäin, mieleen tuopi
se hennon, aran lapsosen? Ma muistan
vain silmät, jotka aina maata etsi,
ja huulet lapsen tavoin jokeltavat
ja tyhjän poven, jonka heikot aallot
vain leikki sekä rangaistuksen pelko
voi saada tympeästä rauhastaan.
Tai enkö huomannut ma suloa,
mi hänet tytön läheisyyteen vetää? —
Melitta! — Nähdä tahdonpa! — Melitta!
Kolmas kohtaus.
Eucharis. Sappho.
EUCHARIS
Sa jotain käsketkö?
SAPPHO
Melittaa huusin.
Miss' on hän?
EUCHARIS
Missä? huoneessansa, luulen.
SAPPHO
Hän etsii rauhaa? — Mitä tekee hän?
EUCHARIS
En tiedä. Mutta koko olentonsa
ja käytöksensä outoa on tänään.
Hän aamull' oli vaiti, kyynelehti;
mut äsken iloisena tapasin
ma hänet syli täynnä vaatteita
ja liinasia, matkalla hän oli
päin puroon, myrttimetsän siimekseen.
SAPPHO
Hän nauttii voitostaan! — Mut eteenpäin!
EUCHARIS
Ma olin utelias näkemään,
mit' etsi hän ja hiivin perässänsä.
Niin näin mä hänet —
SAPPHO
Hänen kanssaan?
EUCHARIS.
Kenen?
SAPPHO.
Mut edelleen!
EUCHARIS
Ma hänet vedessä
näin seisomassa. Vaatteitansa oli
ylt'ympär rannalla, ja loput oli
hän korkealle vyöttänyt — ei tiennyt
hän lymyilijää peljätä — ja vettä
näin hänen pienin käsin kokoilevan
ja sitten huolekkaasti hieroskeli
hän käsiään ja kasvojansa, jotka
niin hyvin sätehistä auringon
kuin siitä innosta ja tavasta,
hän millä työnsä teki, hehkuivat
kuin purppura. Hän seisoessaan siinä
kuin nymphi oli, yksi nuorimmista
ja nähnyt hänet jos Diana ois —
SAPPHO
En tahdo kiitostas, vain kertomustas!
EUCHARIS
Kun tehty oli kylvyn toimitus
ja pyyhittynä kasvot, rinta, posket,
hän iloisesti laulain kotiin palas.
Niin oli itseensä hän unohtunut,
hän ettei huomannut, kun lehvillä
ma häntä viidakosta heittelin.
Hän astui kammioonsa, oven sulki
ja mitä sitten teki, tiedä en;
vain kätköistänsä hänen jotakin
ma kuulin hakevan ja laulelevan.
SAPPHO
Hän laulelee ja Sappho — ah, ma nyyhkin!
Sa tänne hänet tuo!
EUCHARIS
Melittako?
SAPPHO
Niin, kenen sitten muun? Melitta, ah,
niin sulosointuinen ja soma nimi!
Melitta — Sappho. — Mene, hänet tuo!
(Eucharis poistuu).
Neljäs kohtaus.
Sappho yksin.
(Hän istuu ruohopenkerellä ja nojaa pään käteensä; väliaika.)
SAPPHO.
En voi! Ah, turhaan vetoon ylpeyteeni,
sen sijasta vain lemmen äänen kuulen!
( Vajoaa entiseen asentoonsa)
Viides kohtaus.
Melitta. Sappho.
Melitta (tulee, yksinkertaisesti, mutta huolella pukeutuneena,
ruusuja povella ja tukassa. Jää etemmäs seisomaan, mutta astuu,
kun Sappho ei tee mitään liikettä, lähemmäksi.)
MELITTA
Täss' olen ma.
SAPPHO (äkkiä kääntyen ja hätkähtäen)
Ah, taivas, hän on kaunis!
(Painaa kasvonsa, jotka hän on molemmin käsin
peittänyt, ruohopenkerelle; väliaika).
MELITTA
Sa kutsuit?
SAPPHO
Kuinka onkaan koristaunut
hän, petturi, nyt armahansa vuoksi!
Ma vaivoin vihaani voin hillitä! —
Min juhlan vuoks sa noin oot pukeutunut?
MELITTA
Min juhlan?
SAPPHO
Miksi siis nuo korut, kukat?
MELITTA
Mua usein siit' oot nuhdellut sa, että
ma runsaast' antamias vaatteita
niin harvoin käytän, iloisempaan aikaan
niit' aina ahnehesti säästäen.
Tuo tuli äsken mieleeni, ja tänään,
kun meill' on ilopäivä, hiukkasen
ma päätin pukuani somistella.
SAPPHO
Nyt ilopäivä? Enpä tiedä, miksi?
MELITTA
Miks? Kas kun sinä olet palannut
ja — niin, en oikein tiedäkään ma, miks;
mut iloinen oon.
SAPPHO
Petturi!
MELITTA.
En kuullut;
sa mitä sanoitkaan?
SAPPHO (hilliten itseänsä)
Melitta, tule,
me tässä tyynesti nyt jutelkaamme. —
Kuin vanha oot?
MELITTA
Sa tiedät itse, Sappho,
mik' kohtalo mun lapsuuteni aikaan
on sattunut; ei ole äiti kukaan
mun vuosiani tarkkaan laskenut,
mut luulen, ett' on niitä kuusitoista.
SAPPHO
Ei! valehtelet!
MELITTA
Minä?
SAPPHO
Niin, et puhu
sa totta!
MELITTA
Aina! valtijatar.
SAPPHO
Tuskin
oot viittätoista täyttänyt.
MELITTA
Voi olla
se mahdollista.
SAPPHO
Vuosilta niin nuori
ja petokseen jo kypsä. Ei, niin ei
voi luonto itseänsä pilkata!
Se mahdotonta on! Se pois! — Melitta,
sen päivän vielä muistatko, mi sinut
toi tänne kolmetoista vuotta sitten?
Sun oli hurjat miehet ryöstäneet
ja ääneen itkien sa valitit.
Tuo lapsi koditon mua säälitti
ma maksoin lunnahat ja sylihini
ma, itse lapsi, lemmen hehkulla
sun suljin nuorta poveani vasten.
Et erota sa tahtonut, vaan käsin
sa ympäröit mun niskani, siks kunnes
sun lohdullinen uni uuvutti.
Tuon päivän vielä voitko muistaa sa?
MELITTA
Oi koskaan, koskaan unhottaako voisin!
SAPPHO
Kun sitten kohta kuumeen käärmehet
sun ympärilläs kiemuroi, Melitta,
ken silloin valvoi luonas pitkät yöt,
sun pääsi omaa päätään vasten painoi,
ja itsens' unhottaen, kuolemalta
vain rakast' aarrettansa varjeli
ja taistelussaan viimein onnistuikin.
MELITTA
Sa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla
jost' en ma kiittää saisi sinua.
SAPPHO
Ei niin! Sa tänne rinnalleni tullos!
Ma tiesin sen, et mieltäin pahoittaa
sa tahtoen ja tarkoittaen voisi!
Nyt lyököön povi vasten povea
ja sisarsilmään silmä syventyköön
ja sanat hengitykseen hukkukoon,
ja rinnan yhteissoinnut ihanat
nyt toinen toisessansa tuntekohon.
MELITTA
Oi Sappho!
SAPPHO
Niin, ma olen erehtynyt.
MELITTA
Mut missä?
SAPPHO
Voisitko? Et voisi! Et!
MELITTA
Mut mitä, valtijatar?
SAPPHO
Voisit! — Mene!
Nuo turhat vaatteet laske luotasi,
noin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset
sa ota vaatteet! Koru kirjava
tuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä!
Ol' ennen puku koruton Melittan,
noin monet verhot verhotusta tietää.
Pois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois!
— Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini
sa katso! Miksi maahan silmäs luot?
Sa herrattares katsettako pelkäät?
Noin ujo äsken aivan et sa ollut,
kun Phaon —
Haa! sa punastuit! nyt oot
sa itses paljastanut, petturi!
Sen kiellätkö? En petollista kieltäs
vaan noiden poskiesi punaa uskon,
jok' kajastust' on siitä liekistä,
mi petollisna palaa rinnassasi.
Sa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan
niin oudosti sa tänään käyttäydyit?
Mit' arvelin ma merkiks ujouden,
se olikin vain pyydys ilotytön,
jok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi?
Niin nuori ja niin viekas, kukoistava
ja lokaa povessansa kantava?
Miks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu?
Voi kieles pistää, miks ei sähistäkin?
Sa vastaa?
MELITTA
Mitä tarkoitat, en tiedä.
SAPPHO
Et? lapsi parka! Itket? Itku pois!
Kas kyynel tuskan oikeus on yksin!
Sa sanoin puhu! Niist' on pyhyys poissa.
Mut ällös viattoman kieltä käytä.
Kuin morsion sa oothan koristeltu!
Pois kukat nuo! Ne eivät käärmettä
voi näkymättömäksi tehdä. Ota
ne pois!
(Melitta ottaa vaieten seppelen päästään).
SAPPHO
Sa anna mulle seppeles,
ma tahdon muistona sen säilyttää;
jos siitä lehdet varhain putoilevat,
se uskolliseks sinut todistaa
ja minut onnekkaaks. — Miks ruusua
sa säälit povellasi? Mulle suo se!
(Melitta peräytyy).
SAPPHO
Kai lemmenpantti? Pois se heti jätä!
MELITTA (lyöden molemmat kätensä ristiin rintansa yli siten ruusua
suojellakseen)
En koskaan!
SAPPHO
Turha vastustuksesi Ruusu!
MELITTA (painaen kätensä lujasti rintaansa vasten, peräytyen)
Sa ota henkeni!
SAPPHO
Sa kurja käärme!
Ma myös voin pistää!
(Vetäen esiin tikarin)
Ruusu minulle!
MELITTA
Ah suuret jumalat! Te suojelkaa mua!
Kuudes kohtaus.
Phaon. Edelliset.
PHAON
Ken huusi? — Sa, Melitta? — Ase pois!
(Väliaika).
PHAON
Mit' oli täällä? Sappho?
SAPPHO
Kysy häitä!
PHAON
Melitta, mitä —
MELITTA
Syy on minun, puhuin
kuin orjalle ei ole sopivata.
SAPPHO
Sa ällös turhaan väärää syytä ota,
on tosi syy jo sulla kyllin raskas.
En kaipaa minä jalomielisyyttäs.
(Kovalla äänellä)
Ma ruusun rinnaltansa halusin,
mut hän ei oo mua totellut!
PHAON
Ah, eikö?
Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä,
eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö!
Sen itse annoin muistoks kauniin hetken
ja merkiks siitä, ettei myötätunto
oo jokaisessa rinnass' sammunut
viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin
sen mesi-pisarana maljakkoon,
min vieras hänen huulillensa painaa;
ja pantiks sisällisen tuntoni,
ett' ompi tyyni mieli naisen hyve
ja että kukkaseppel viattoman
on enemmän kuin maineen laakerit. —
Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! —
Nuo kyyneletkin ootko laskenut,
kun hänet orjakauppiaalta ostit?
On ruumis sinun, tule, tapa hänet,
mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! —
Sa etkö lempein silmin mua katso
ja pyydä säälimähän säälitöntä?
Et tunne sinä häntä, ylpeää!
Sa katso! Tikari on kädessänsä.
Ja kaksi muuta kätkettynä hällä
on syväss' silmäluomiensa alla.
(Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä)
Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä
ma täällä povellani petetyllä,
ja koskaan mennehiltä päiviltä
jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi,
yks katse tähän tekee terveeks mun!
SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)
Phaon!
PHAON
Tuot' ääntä älä kuuntele,
hän tikariinsa houkuttelee sun!
On mullekin se soinut. Ennen kuin
viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin
hän oli minut kietonut ja veti
mua kultalangoin hiljaa luoksensa,
jos taistelinkin, yhä ahtaammaks
vain kävi taikakehä ympärilläin.
Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys
mun valtasi ja tahdottomana
ma hänen jalkojensa juureen syöksyin.
Sun nähdessäin taas löysin itseni,
ma Circen luona tiesin olevani
ja niskani jo käyristetyks tunsin!
Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen
hän itse omin käsin hävitti.
SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)
Phaon!
PHAON
Hänt' älä kuule, älä katso!
Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.
MELITTA
Hän itkee!
PHAON
Pois! On itkuss' uusi ansa.
MELITTA
Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?
PHAON
Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme,
hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!
(Hän lähtee viemään Melittaa).
MELITTA
En voi ma. — Sappho!
SAPPHO (sammuneella äänellä)
Huusitko, Melitta,
sa mulle?
MELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia)
Täällä olen, Sappho! Ota
sa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?
PHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät,
ja nostaen Melittan)
Sun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä!
(Vieden Melittan pois)
Sa tule! Nopeasti täältä.
(Vie hänet)
SAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti)
Phaon!