Vapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.
Ensimäinen kohtaus.
Phaon (tulee).
PHAON
Tääll' on mun hyvä! Ilot pitojen
ja symbaalien melu, huiluin äänet
ja hillittömän riemun purkaukset
ei saavu näiden puiden alle, jotka
kuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa
ja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.
Kuink' olenkaan ma siitä muuttunut,
kun jätin isän kodin, juoksijani
Olympiata kohti ohjaten?
Voin ennen riemun vallitessakin
miel'alain sekavien johtolangat
ma silmää terästäen selvittää,
siks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma;
mut niinkuin heltehinen kesäyö,
yht'aikaa suloinen ja rasittava,
nyt raskas sumu painaa mieltäni,
jot' ajatusten ristisalamat
vain hetkeks valaisee ja taasen sammuu
niin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain.
Kuin huntu peittää menneen elämäni
ja tuskin eilistä ma enää muistan
tai hetkeä, mi juuri ohi kiiti.
Ma kysyn itseltäni: sinäkö
Olympiassa vierellänsä seisoit?
Sa hänen rinnallansa kunniassa?
Sun nimesikö kantoi kansan riemu
yht'aikaa hänen kanssaan pilvihin?
Niin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon!
Kuin poloinen on ihmisolento,
kun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet,
kun toteen käy se, uneen uuvuttaa!
Kun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa
kun mielikuvissa vain piirtelin
kuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään
niin helpolt' yhden katseensakin tähden
tai sanansa, jo henkens' uhrata;
ja nyt, kun hän on mun, mun omani,
kun toiveet kultaperhosien tavoin
jo leijuu kotelonsa jätettyään,
nyt vielä kysyn, mietin, epäröin!
Ah! täällä unohdan ma itseni
ja hänet, vanhempani —
Vanhempani!
Nyt vastako ma teitä muistelen?
Mun teistäni te ette mitään tiedä.
Te ehkä kuolemaani itkette jo
tai ehk' on huhu teille kertonut,
ett' ompi poika, jonka rakastamaan
Olympiahan ette lähettäneet
vaan kisaan, Sapphon sylissä —
Ah, häntä
ken loukata voi? Naisten kruunua!
Saa sappeansa purkaa kateus,
ma puollan häntä maailmata vastaan!
Ja isänikin, kun hän näkee hänet,
hän mielellänsä jättää epäilyksen,
min rintahansa saanut julkeain
on sitransoittajattarien näky.
(Ajatuksiin vaipuen.)
Ken lähestyy? Ah, joukko meluisa.
Niin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!
(Menee luolaan).
Toinen kohtaus.
Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.
EUCHARIS (huutaen)
Hoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia
te koko kasa. Talo koristakaa
ja piha, pylväät, ovet, kynnykset,
ja kukkalaittehetkin somistakaa!
Nyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään
nyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!
TYTÖT (näyttäen kukkasiaan)
Kas tässä!
(He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin
seppeleitä ja kukkakiehkuroita).
EUCHARIS
Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta,
miss' on sun kukkas, tyttö?
MELITTA (katsellen tyhjiä käsiään)
Minunko?
EUCHARIS
Niin sinun! Mutta katsos uneksijaa!
Sa yksin tyhjin käsin tuletko?
MELITTA
Ma tahdon noutaa.
EUCHARIS.
Tahdon noutaa, sanoo,
mut liikahda ei silti paikaltaan.
Sa sano, pieni teeskentelijä,
mik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees
niin katsoi pöydäss' usein valtijatar
ja viekkain silmin sinut löydettyään
taas pilkallisna silmät alas loi.
Jok' kerta näin sun silloin punastuvan
ja kiusalliseen hämmennykseen joutuin
sun vanhan tutun toimes unohtavan.
Ja kun hän suuren maljan ojentaa
sun käski kaunihille vieraallemme
ja arasti kun huulillesi veit sen,
niin huusi äkkiä hän: silmät alas!
ja puolet suuren maljan sisällöstä
sa silloin permannolle vuodatit.
Mut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo
kaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!
MELITTA.
Sa laske minut!
EUCHARIS
Ah, en ensinkään.
Pää pystyyn vain ja kaikki tunnusta!
Ah, kyynelenkö silmissäsi nään ma?
Sa poloinen. En enempää ma kysy.
Mut elä itke! Vielä jos sit' teet,
ma tulen pahoilleni. Ällös itke.
Jo lopussako kukat? — Tulkaa sitten.
Me uudet noutakaamme. — Tänne istu.
Viel' ompi ruusuja, sa seppel sido
ja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.
(Lähtee tyttöjen kanssa).
Kolmas kohtaus.
Melitta yksin.
(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua
puistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)
MELITTA.
Ei käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa
ja sydän myrskyää mun rinnassani.
Saan täällä hyljättynä istua;
niin kaukana on koti vanhempaini
ja orjankahleet painaa kättäni,
min heidän, omaisteni puoleen nostan.
Voi minua, ma hyljättynä istun,
ei kukaan nää, ei kuule minua!
Nään kyynelin ma, kuinka toiset painaa
saa rinnan vasten rintaa ystävän,
mut mulle tääll' ei syki ykskään sydän
ja kaukana on ystäväni täältä.
Nään isäin ympärillä lasten leikin
nään hyväilevän lasten isiänsä;
mun isäni on merten takana,
ei saa hän tervehdystäin, suudelmaani.
Myös täällä tavallaan mua lempivät he
ja usein heiltä hellän sanan saan ma,
mut rakkautt' ei se, vain sääliä,
mi suopi hyvää itse orjallekin,
ja suu, jok' ensin imarteli, kohta
on täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.
He saavat lempiä ja vihata
ja mitä sydän tuntee, lausuvat he,
heill' ovat kullat, purppurat ja korut
ja heihin ihmetellen kääntyy katse,
mut nurkassa on orjattaren paikka
ei häntä kohtaa katse, kysymys,
ei silmä, ajatus, ei toivomus!
Te jumalat, jotk' usein kuullehet
mua ootte, runsain käsin antakaa,
mit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt,
oi olkaa armolliset tällä kertaa!
Te viekää minut omaisteni luo,
ma jotta uskollista rintaa vasten
mun pääni polttavan nyt painaa voisin.
Te viekää omaisteni luo, tai ottakaa,
ah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!
Neljäs kohtaus.
Phaon. Melitta.
Phaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun,
mutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin
kätensä Melittan olkapäälle).
PHAON
Niin nuori ja niin surullinen, tyttö?
MELITTA
Ah!
PHAON
Kuulin jumalilta rukoilevan
sun rintaa ystävän. Se ompi tässä.
Mun sitoo sinuun sama tuska, veri,
ja surevat on aina sukua.
Ma myöskin kaipaan vanhempiani,
ja kotimaahan palaa mieli mulla.
Me liittykäämme, jotta toisen tuska
ois balsamiksi toisen sydämelle.
Sa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö?
Sa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan.
(Hän nostaa leuasta tytön päätä.)
Kas, sama pieni juomanlaskija,
jok' kasti permantoa juomillaan!
Siks surullinen? Ah, tuo tapaus
niin mua kuin Sapphoakin huvitti.
MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa
nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).
PHAON
Sua loukata en tahdo, lapseni.
Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä?
Sun täytyy mulle kaikki kertoa!
Jo pöydässä ma sinut huomasin;
sun neitseellinen sulos seurassa
niin lempeästi loisti melun läpi.
Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä?
Et ollut pöydässä, sa palvelit,
ja orjattarien ma huomasin
sua toveriksi kutsuvan —
MELITTA
Sit' oonkin!
(Kääntyy ja tahtoo lähteä).
PHAON (pidättäen häntä)
Ei vielä!
MELITTA
Mitä orjattarelta
sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen
suo etsiä —
(Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä)
Oi minut luoksenne
te ottakaatte, jumalat!
PHAON (käyden häneen kiinni)
Ah kuinka
sa vapiset. Sa mieles kohota.
Vain kädet sitoa voi orjankahle
ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa!
Oo rauhassa, on Sappho lempeä,
ma sanon sanan, ilman lunnaita
hän antaa sinut taasen omaisilles.
(Melitta puistaa ääneti päätään).
PHAON
Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko
sun palavainen kaipuus kotimaahan,
jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?
MELITTA
Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!
PHAON
Et tunne sitä?
MELITTA
Varhain lapsuudessain
sen suojasta oon pois ma riistetty.
Sen kukkaset ja laaksot muistossain
on vielä, nimensä on unhoittunut.
Sen luulen päivännousun puolla olleen,
niin oli kaikki siellä valoisaa.
PHAON
Se kaukanako lie?
MELITTA.
Ah, kaukana!
Siell' oli ympärilläin toiset puut,
ja toiset kukat siellä tuoksuivat,
sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat
ja lempeämpi ihmisien mieli.
Ma monen lapsen kesken siellä elin
ja vanhus valkokiharainen, ah,
hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua;
myös toinen mies, niin kaunis, lempeä
ja ruskotukka — sinun näköisesi —
PHAON
Sa vaikenet? Tuo mies?
MELITTA.
Hän minua —
PHAON
myös hyväeli, niinkö?
(Tarttuen tytön käteen)
MELITTA (hiljaa)
Olin lapsi.
PHAON.
Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi!
(Jättäen hänen kätensä:)
Mut edelleen!
MELITTA
Niin meni kaikki hyvin.
Mut kerran yöllä huutoon heräsin,
jok' kaikui hurjana mun ympärilläin.
Niin tuli hoitajatar, tempas minut
ja kantoi ulos kamalahan yöhön.
Näin talojen ma palavan, ma näin
kuin ottelivat miehet, pakenivat
ja kaatuivat; niin yksi verihurtta
mua lähestyi ja tempas minut, sitten
ma kuulin sadatusta, huutoa
ja taiston melskettä; kun jällehen
ma kaikest' toinnuin, olin laivassa,
jok' kiiti tummain syvänteiden yli.
Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten
näin itkevän, mut mitä kauemmaksi
niin tultiin, harvenivat rivinsä.
Mont' yötä, päivää kuljettihin niin,
ehk' kuukausia. Viimein yksin olin
ma noiden hurjain miesten keskellä.
Niin saavuttihin rantaan Lesboksen,
ma vietiin maihin. Sappho näki mun
ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.
PHAON
Sun onko Sapphon luona paha ollut?
MELITTA
Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan
mun otti, kuivasi mun kyyneleeni,
mua hoiti, opetteli rakkaudella;
vaikk' katkera ja pikainenkin joskus,
on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.
PHAON
Mut isänmaatas et voi unhottaa?
MELITTA
Ah, liian kohta sen jo unhoitin!
Ma leikeissä ja talon toimissa
niin harvoin omiani ajattelin.
Vain tuskan, murheen mieltä painaessa
mun sydämeeni hiipii kaipaus,
ja muisto tuskan-suloisesti mulle
taas menneen onnenajan paljastaa.
Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas,
jok'ainut sana putos tuskaisesti
kuin paljahille hermosyille, kun —
mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.
Sisältä kuuluu huuto:
Melitta!
PHAON.
Kuule!
MELITTA
Kutsuvat. Ma menen.
(Jättää alotetun seppelen ja kukat).
PHAON
Mit' ompi tässä sulla?
MELITTA
Kukkia.
PHAON
Ja kelle?
MELITTA
Sinulle — ja Sappholle.
PHAON.
Sa tänne jää!
MELITTA
Mua huudetahan jo.
PHAON
Noin synkin muodoin ällös luotain lähde!
Sa näytä kukkas!
MELITTA
Tässä.
PHAON (ottaen ruusun joukosta)
Ota sa
tuo ruusu
(Pistää sen tytön rintaan)
muistoks tästä hetkestä
ja merkiks siitä, ettei kotona vain,
vaan muuallakin ystäviä on.
(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt
korkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa,
alaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon
on astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).
Sisältä huudetaan:
Melitta!
MELITTA
Huusitko?
PHAON
Ma en, he tuolla.
MELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet)
Ma tulen!
PHAON
Niinkö tyly oot, Melitta?
Ma enkö vastalahjaa ansainnut oo?
MELITTA
Mit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?
PHAON
Vain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa;
mut ystävyys ja lempi kukkasia.
Täss' ompi kukkia —
MELITTA
Niin nämä, joita
nuo tytöt tuolla ovat poimineet
ja tarkoitetut — ah, en ikinä!
PHAON
Mut mitä sitten!
MELITTA
Ah, kun ovatkin
niin paljaiks pensahat nää ryöstäneet.
(Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon)
Tuoll' oksalla on sentään vielä ruusu
mut liian korkeall', en ulotu.
PHAON
Ma autan.
MELITTA
Ällös.
PHAON
Helpolla en niin
ma vaatimustain heitä.
MELITTA (nousten ruohopenkerelle)
Tule sitten.
Ma sulle oksan taivuttelen.
PHAON.
Hyvä!
MELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka
äärimmäisessä päässä ruusu riippuu)
Sa ulotutko?
PHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa)
Viel' en.
MELITTA
Mutta nyt!
Oi, luisun alas, putoan.
PHAON
Et toki.
Ma pidätän.
(Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa
Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).
MELITTA
Oi laske pois!
PHAON (pitäen tyttöä sylissään)
Melitta!
MELITTA
Voi minua! Sa päästä! — Ah!
PHAON.
Melitta!
(Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).
Viides kohtaus.
Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena,
ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.
SAPPHO (tullen näkyviin)
Sua täytyy, ystäväni, etsiä?
Ah, mitä näen?
MELITTA
Kuule! Valtijatar!
PHAON
Kuin? Täälläkö?
(Päästää tytön käsistään)
(Vaitiolo)
SAPPHO
Melitta!
MELITTA
Herratar!
SAPPHO
Mit' etsit täältä?
MELITTA
Ma etsin kukkia.
SAPPHO
Ja löysitkin!
MELITTA
Nää ruusut —
SAPPHO
— palavat sun huulillasi.
MELITTA
— on liian korkealla.
SAPPHO
Ehkä sentään
ei kyllin. Mene!
MELITTA
Tuleeko mun —
SAPPHO.
Mene!
(Melitta poistuu).
Kuudes kohtaus.
Sappho. Phaon.
SAPPHO
Phaon!
PHAON.
Sappho!
SAPPHO
Noussut liian varhain
oot pöydästämme. Kaipasimme sua.
PHAON
En maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.
SAPPHO
Et hälinää. Tuo on kuin moite.
PHAON
Kuinka?
SAPPHO
Ma olen varmaan rikkonut, kun oon
ma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.
PHAON
En sitä tarkoittanut.
SAPPHO
Täysi sydän
myös etsiä voi juhlan melua,
ett' yleisessä hälinässä yksin
ja huomaamatta vois se iloita.
PHAON
Niin!
SAPPHO
Myöskin kunnon naapureille täytyi
mun kiitollista mieltä osoittaa.
He viinist' iloitsevat. Tiedät sen.
Ei mikään juhla vasta häiritä
saa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.
PHAON.
Sua kiitän.
SAPPHO
Menet?
PHAON.
Jos sa tahdot, jään.
SAPPHO.
Oot herra menemään tai jäämään.
PHAON
Suutuit?
SAPPHO (liikutettuna)
Phaon?
PHAON
Jotain tahdotko?
SAPPHO
En mitään!
— Mut sentään!
(Itseänsä hilliten)
Näin Melittan kanssa kuinka
sa leikittelit.
PHAON
Kenen kanssa? Ah,
Melittan. Oikein. Entä sitten.
SAPPHO
Hän
on kaunis lapsukainen.
PHAON
Kyllä.
SAPPHO.
Mulle
on rakkain palvelijoistani hän,
niin, lapsistani, voisin sanoa,
sill' lapsina oon heitä rakastanut.
Vain siksi orjankahleita en ole
ma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa
nuo kodittomat joutuis opettajan
ja äidin huolenpidost' osattomiks.
Oon siihen tottunut, ja monta naista
myös Mytilenen porvaristoss' ompi,
jotk' iloisesti muistain mainitsevat
ett' ovat muinaista he Sapphon työtä.
PHAON
Niin kaunista!
SAPPHO
Mut kaikist' tytöistä,
joit' onnen leikki luokseni on tuonut,
ei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta,
tuo tyttö tyynimieli, hiljainen.
Ei henki korkea, ei suuret lahjat,
ja taiteen harjotteluun avuton, —
hänt' yli muiden sentään rakastin ma,
häll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli,
häll' ompi hellä sydämellisyys,
mi hitaana, kuin tyyni etana,
yht'aikaa talo on ja asukas,
ja pienimmästä melustakin valmis
taas kuoreen vetäytymään pelokkaana
ja herkin tuntosarvin tunnustellen
se vierast' epäröiden koskettaa,
mut lujaan imeytyy, kun imeytyy,
ja kuollessa vain ottehensa jättää.
PHAON
Ah, totta, kaunista!
SAPPHO
En toivoisi, —
suo anteeks, ystävä! En toivoisi,
ett' oikku taikka leikki milloinkaan
tuon tytön poveen toisi toiveita,
jotk' eivät täyty, kiduttaisi vain.
Hält' tahtoisin ma säästää kokemuksen,
kuin täyttymätön kaipuu kuluttaa
ja halveksittu lempi kalvaa mieltä.
Mun ystäväni —
PHAON
Kuinka sanoit?
SAPPHO
Sinä
et kuule mua.
PHAON
Ma kuulin: lempi kalvaa.
SAPPHO
Niin kalvaa! Ystäväni, mieles on
nyt muissa. Tästä asiasta vielä
me toiste puhukaamme!
PHAON
Oikein! Toiste!
SAPPHO
Nyt, hyvästi! On tapa mulla ollut
nää hetket viettää Musain seurassa.
Jos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään
ma tiedän hiljaisuuden löytäväni,
ja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!
PHAON
Sa menet?
SAPPHO
Toivotko sa —?
PHAON
Hyvästi!
SAPPHO (äkkiä kääntyen)
Jää hyvästi!
(Poistuu luolan aukkoon).
Seitsemäs kohtaus.
Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa
katsonut tylsästi eteensä.
PHAON
Sa todellakin ootko —?
(Katsoen ympärilleen)
Hän on poissa! —
Mit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän.
Oon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas.
(Katsoen ruohopengertä.)
Täss' istui hän, tuo kukoistava lapsi,
(Istuutuu )
ma tahdon lepoon tässä painaa pääni.
(Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).