Ylhäällä asuva Aphrodite,
juonikas tytär Zeuksen,
ällös surulla, tuskalla paina,
korkea, sydäntä sykkivää.
Mutta tullos, jos kauniilta koskaan
korvissas soittoni soinut on,
jonka sa sointuja usein kuulit,
isäsi asunnon jättäen.
Itse sa valjastit välkkyvät vaunut,
iloiset varpuses vetivät sun,
tummin siivin ilmaa lyöden
taivaasta toivat sun laaksoon maan.
Niin sinä saavuit; otsas hymys,
taivahatar sa kuolematon,
kysyit sa, miksikä valitus kaikuu
miksikä pyytävän huuto soi?
"Mit' on kaipaava sydän nyt vailla,
ketä nyt rinta ikävöi
hellästi kietoa lemmen verkkoon;
ken sua, Sappho, nyt haavoittaa?
Nyt sua jos välttää, kohta hän seuraa,
lahjoja hylkii, mut antaa viel';
jollei hän lemmi, kohtapa lempii,
nöyränä tahtoas totellen."
Nyt tule myös, ota tuskani pois sa,
joka mun rintaani ahdistaa,
suo minun voittaa, mitä ma pyydän,
kiistossa lemmen mun suojani oo!
(Nojaa raskaasti päänsä taaksepäin).