Vapaa seutu.
Taustalla meri, jonka lakea ranta vasemmalla puolen kohoaa kallioisiksi
penkereiksi. Aivan liki rantaa Afroditen alttari. Oikealla etualalla
luolan sisäänkäytävä, jonka suulla kasvaa pensasta ja murattia; etempänä
taustalla pylväskäytävän pää ja portaat, jotka vievät Sapphon asunnolle.
Etualan vasemmalla puolen korkea ruusupensas ja sen edessä ruohopenger.
Ensimäinen kohtaus.
Symbaalien ja huilujen ääniä ja sekavaa huutoa kaukaa.
Rhamnes syöksyy esiin.
RHAMNES.
Hoi, ylös unesta! Hän tulee, saapuu!
Oi että yksin toivolla on siivet
ja jalka hitaampi on sydäntä!
Pois vitkastelu, tytöt! Tosiaan
ei ole liikanopsa nuoruutenne!
Eucharis, Melitta ja palvelijattaria pylväskäytävästä.
MELITTA.
Miks meitä moitit? Tässä olemme.
RHAMNES.
Hän saapuu!
MELITTA.
Ken?
RHAMNES.
Hän, Sappho saapuu!
HUUTOA (sisältä).
Oi terve Sappho!
RHAMNES.
Kunnon kansa, niin,
oi terve Sappho!
MELITTA.
Mitä merkitsee
tää kaikki —
RHAMNES
Ah te suuret jumalat!
Tuo tyttö kummastellen vielä kysyy!
Olympiasta saapuu valtijatar
ja voiton seppel sielt' on mukanaan;
hän koko Kreikan nähden, joka sinne
ol' leikin jalon todistajaks tullut,
on saanut runotaidon palkinnon.
Siks iloiten käy kansa vastahan
ja riemun levein siivin korottaa
nyt nimen voittajan päin pilviä!
Ja tämä käsi, tämä suu on hänet
ens kerran lyyran kieltä käyttämään
ja runon ohjatonta vapautta
vain soinnuin sitomahan opettanut.
KANSA (sisältä)
Oi terve, Sappho!
RHAMSES (tytöille)
Iloitkaahan toki! —
Te seppel nähkää!
MELITTA.
Näen Sapphon vain!
Me käymme häntä vastaan?
RHAMNES.
Viipykää!
Ei oo hän teidän riemuanne vailla!
On toisten suosioon hän tottunut.
Te tehkää kaikki valmiiks. Palvelija
vain palvellen saa näyttää suosiotaan.
MELITTA
Sa näätkö vierellänsä —
RHAMNES.
Kenen?
MELITTA.
Näätkö?
Käy rinnallansa mies niin loistava
kuin lyyran sekä jousen jumala
on kuvissa.
RHAMSES
Ma näen, mutta menkää!
MELITTA.
Mut äsken meitä huusit!
RHAMNES.
Huusin kyllä.
Te tietkää, valtijatar lähestyy,
te tietkää, syytä ilohon on — mutta
sit' teidän tuoll' on työssä näytettävä.
Mies ääneen tervehtiköön lemmittyään,
on naisen lempi vaaliva ja tyyni.
MELITTA.
Mut salli meidän —
RHAMNES.
En, nyt pois, nyt pois!
(Karkoittaa tytöt)
Hän tulkoon! Häiritä ei röyhkeys
saa soraäänin juhlaa ihaninta.
Toinen kohtaus.
Sappho, loisteliaasti puettuna, ajaen valkeiden hevosten vetämissä
vaunuissa, kultainen lyyra kädessä, päässä voitonseppel. Hänen
rinnallaan seisoo Phaon yksinkertaiseen pukuun puettuna. Kansa
ympäröi kulkueen ääneen mieltymystään osottaen.
KANSA (tullen näkyviin).
Oi terve, Sappho!
RHAMNES (liittyen muiden joukkoon).
Terve valtijatar!
SAPPHO.
Maamiehet, ystävät, oi kiitos teille!
Vuoks teidän seppeleestäin iloitsen, —
se suotu koruks porvarin on, mutta
vain taakaks runoilijan, keskellänne
sen omakseni vasta kutsun. Täällä,
vain täällä, missä unet nuoruuden
ja elon ensi kokeet, täällä, missä
myös saavutuksen riemu polttava
yht'aikaa täyteen sieluhuni astuu,
vain täällä, missä haudan kypressit
tuo vanhempaini henkiterveiset,
vain täällä, missä moni ystävä
jo lepää varhain kuollut, keskellänne,
mun rakkaimpaini keskellä — vast' täällä
tää seppel enää rikokselt' ei tunnu,
vaan muuttuu kaunistukseks halpa koru.
ERÄS JOUKOSTA.
Oi että, korkea, sa meidän olet!
Te kuulitteko koruttoman puheen?
Se enemmän kuin Kreikan maine häntä
on kaunistanut!
SAPPHO (astuen alas vaunuista ja tervehtien ystävällisesti ympärillä
seisovia)
Kunnon Rhamnes, terve! —
Artander, täällä — ikäs uhalla?
Kallisto — Rhodope! — Te itkette?
Kuin sydän vilpitön on silmäkin
mut kyyneliltä — maa te säästäkää!
ERÄS JOUKOSTA
Sa ole tervetullut kotirantaan
ja omiesi piiriin iloiseen!
SAPPHO
Mua ette turhaan tervetulleeks lausu,
tuon tässä teille kansalaisen lisää.
Käy esiin Phaon! Parahimpain sukuun
hän kuuluu, itse myös mies puolestaan.
Hän vaikk' on vielä nuori, näyttäneet
on hänet mieheks sanat sekä teot.
Jos tarvis soturia, puhujaa
tai kaunosuista runoilijaa taikka
ehk' ystävätä, kättä auttajan,
te häneen ensin aina turvatkaatte.
PHAON
Sun sanas, Sappho, pilkkaa nuorukaista!
Kuin ansaitseisin tuon ma kiitoksen?
Ken sitä kokemattomasta uskois?
SAPPHO
Ken näkee sanoistain sun punastuvan?
PHAON.
Ma voin vain vaieta ja ihmetellä.
SAPPHO
Sa takaat sanojeni totuuden,
on vaitiolo sisar ansion.
Niin ystäväni! Aina tietäkää!
Ma häntä lemmin! Hänet valitsin!
Hän lahjain runsaudessa määräkseen
on saanut tuoda laulun korkeudesta
mun hellin väkivalloin alas tänne
tään elon kukkalaaksoon ihanaan.
Ma tahdon rinnallansa keskellänne
nyt elää tyyntä paimenelämää
ja laakerini vaihtaa myrttihin,
vain kotohisen onnen kunniaksi
tään soittimeni kielet herättää,
joit' ootte ihmetelleet, ihailleet.
Nyt oppikaatte niitä lempimähän!
KANSA
Oi terve sulle, Sappho, korkea!
SAPPHO
Jo riittää! Kiitän teitä, ystävät!
Te palvelijatani seuratkaatte.
Tää päivä syöden, juoden, tanssien
te viettäkää, tää juhlapäivä, jolloin
luo sisarten on sisar palannut!
(Maamiehilleen, jotka häntä tervehtivät)
Jää hyvästi — myös sa — myös sa — te kaikki!
(Rhamnes poistuu kansan mukana).
Kolmas kohtaus.
Sappho. Phaon.
SAPPHO
Näin, katso, ystäväni, elää Sapphos.
Mun töistäin kiitos, lemmest' — ystävyys,
nuo elossain on osakseni tulleet.
Oon siihen tyytynyt, oon onnellinen,
sa myös jos puoletkin vain siitä annat
mit' olet saanut — saaneesi jos myönnät.
Oon menettämään, ilman olemahan
ma tottunut. On vanhempani varhain
jo hautaan vaipunehet, sisareni
mun uskolliseen sisarsydämeeni
mont' iskettyään haavaa, Acheron
luo johti osaks oma syy, ja osaks
myös oikku kohtalon. Ma tiedän, kuinka
voi kiittämättömyys ja petos polttaa,
ja ystävyyden, lemmen pettymykset
ma oon jo povessani kokenut.
Oon menettämään, ilman olemahan
ma tottunut! Mut yhtä menettää
en ikinä ma voi, sua Phaon, en,
en ystävyyttäs enkä lempeäs!
Siks koettele, armas, itseäsi!
Et tunne vielä sitä pohjattuutta,
mi ammottaapi minun povessani.
Mun älä koskaan tuntea sa anna,
ma että täyden rinnan sulle tarjoon
ja tyhjän löydän!
PHAON
Jalo nainen!
SAPPHO
Eikö
sun sydämelläs muuta sanaa mulle?
PHAON.
Ma tuskin tiedän, mitä teen ja puhun.
Mun pienen elämäni pimennosta
näin nostettuna valon kirkkauteen
ja saatettuna onnen kukkulalle,
jot' turhaan parahimmat tavoittelee,
ma tunnen liian suureks riemun hurman
enk' onnessain ma itseäni löydä.
Nään metsät, rannat ohi kulkevan
ja sinivaarat, majat matalat
ja tuskin ymmärtää voin, että kaikki
tuo paikoillaan on, että mua vain
on onni aalloillansa kantanut!
SAPPHO
Sa suloisesti mielistelet, armas!
PHAON
Sa olla voitko sama nainen, jonka
käy maine Pelops-saaren ääriltä
ain' asti jylhiin vuoriin Thrakian,
jotk' yhtyy iloisehen Hellaaseen,
ja Kreikan meren joka saarella
ja paisteisilla rannoill' Aasian,
jok' kolkassa, miss' ykskin kreikkalainen
vain jumalaista kieltään laulain haastaa —
käy maine riemuin tähtiin nostettuna?
Jos todella tuo nainen olet sa,
kuin lankesivat silmäs nuorukaiseen,
jok' ilman nimeä on, kunniaa,
joll' on tää lyyra vain, mi arvon saa
siit' ett' oot sitä sinä koskettanut!
SAPPHO
Hui sentään lyyraa huonovireistä!
Se taitaa herratartaan ylistellä?
PHAON
Ens hetkest' asti, jolloin heikoin käsin
ma itse lyyran kieltä koittelin
on jumalkuvas ollut edessäni!
Kun istuin sisarien piirissä
ma vanhempaini lieden luona, kun
Theano-sisareni kätköstään
nous käärön, siitä lukeaksensa
sun laulujasi, Sappho — kuinka silloin
kaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset
ja tytöt siirtyi viereen lausujan,
he ettei kultamurustakaan hukkais.
Ja kun hän alkoi: nuorukaisesta
niin hehkuvaisen lempilaulun tai
yön yksin-valvonehen valituksen
tai leikeist' Andromeden, Attiksen —
kuink' kuuli jokahinen, varoen
ees ettei hengitys, mi povesta
niin voimakkaana pyrki, häiritseisi.
Theano luettuaan mietteissänsä
pään painoi vasten tuolin selkänojaa
ja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi:
Min näköinen hän liekään korkea?
Mun on kuin voisin hänet nähdä. Ah,
ma tuhansista hänet eroittaisin!
Niin oli kielen kahleet irroitetut
ja kukin vaivas mielikuvitustaan
sua uudell' ansiolla koristaakseen.
Ken keksi Pallaan silmän, Heron käden,
ken itse Afroditen sulovyön.
Ma yksin ylös nousin vaieten
ja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön.
Ma siellä valtimoilla luonnon, joka
yön-untaan nukkui, luonnon salavoimat
mun povessani tuntein, ojensin
sua kohti käteni. Kun silloin pilvet,
niin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä,
vuor'ilma, hohto hopeainen kuun
mun pääni ympärillä yhdeks suli,
sa olit mun, ma tunsin läheisyytes,
ja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!
SAPPHO
Mua omall' lainallasi koristat.
Voi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.
PHAON
Ja sitten isäni kun lähetti
Olympiaan mun vaununajohon
ja kaiken matkan sydämessäin kaikui,
ett' ompi runotaidon kruunusta
siell' otteleva Sapphon lyyra sekä
sen myöskin voittava — niin silloin paisui
mun sydämeni kaipuusta ja tielle
ma ajoin kuoliaaksi hevoseni
jo ennen kuin Olympian ma tornit
sain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot
ja taito painijain ja diskusleikit
ne meni ohi odottavan mielen;
en kysynyt, ken voitti palkinnon;
mit' olinkaan ma itse saavuttanut:
ma hänet nähdä saisin, naisten kruunun!
Niin tuli päivä lauluottelun.
Alkaios vuoron sai, Anakreon,
mut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet.
Mut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske
ja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se!
Käsvarrellansa kultalyyraa kantain
jo astui nainen joukon melun läpi.
Häll' oli yllään valkopuku, joka
ain' yli peitettyjen nilkkain solui
kuin juoksee puro kukkakumpuin yli.
Sen palle palmu-laakerlehväinen,
jok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi,
mit' tarvitseepi runoilija sekä
mi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet
ol' yllään purppurainen mantteli
ja kutrein sysimustain yössä välkkyi
kuu, hohtavainen otsakoriste,
jok' oli ylväs merkki herruuden.
Mun sisässäni ääni huusi: hän!
Ma lausunut en vielä luuloain,
kun kansan riemu tuhatäänin jo
mun aavistuksein todeks vahvisti.
Sa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka
sa ylväin kruunuin koristettiin, sitten
kuink' kädestäsi voiton hurmassa
sa lyyras pudotit ja väen läpi
ma kuinka hyökkään sekä kohtaamana
sun katsees seison siinä häveten,
ma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät
mua paremmin, oi korkea; ma itse
en enää miettien ees muistaa voi
mi tapahtui, min itse uneksin ma.
SAPPHO
Sun muistan seisseen aran mykkänä,
kaikk' elos näytti silmään noussehen,
jok' arastellen tuskin maasta kohos,
mut sentään oli tuleen syttynyt.
Sun käskin mukaani, sa seurasit
niin syvään ihmetykseen vaipuneena.
PHAON
Ken uskoi, että Hellaan jaloin nainen
lois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.
SAPPHO
Teet väärin kohtalolle, itsellesi
Äl' ylenkatso mitä jumalat
on synnyinlahjanansa suoneet sulle,
täysonneen määrätylle, kaikkea
mist' tietää otsas, sydämes ja rintas!
Ne ovat tuet, joihin elämä
voi lujaan säikeitänsä kiinnittää.
On hyvä lahja ruumiin kauneus
ja elonilo onni verraton.
Mies-uljuus, valtavoima käskijän
ja päättäväisyys, sydän iloinen,
ja palveleva mielikuvitus,
ne elon kamarata kaunistavat,
ja elämä on elon korkein määrä!
Ei turhaan runottaret valinneet,
oo laakeria, jok' ei heelmää kanna.
Niin kylmänä se painaa niiden päätä,
se joille tuskain palkan kerran lupas.
On ilotonta ihmiskorkeudessa
ja taideparka pakoitettu on,
(Phaonia kohtaan ojennetuin käsin)
ain täydelt' elämältä kerjäämään!
PHAON
Mit' taidat sanoa, sa lumotar,
jot' ei sun sanomanas uskois todeks.
SAPPHO
Kaks seppelettä, rakas ystävä,
siis itse otsillemme sitokaamme;
me elo taikamaljoist' taitehen
ja taide kädest' elon särpikäämme!
Nää tämä kaunis yksinäinen seutu,
mi puoleks maahan näyttää kuuluvan
ja puoleks rantamille Lethen vuon!
Me näissä luolissa ja ruusustoissa
ja näiden pylvästöjen juurella
kuin kuolemattomat nyt eläkäämme,
jotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä;
ja yhtyneinä ikinautintoon
me kauniist' elämästä iloitkaamme.
Mik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä,
voin omaisuudestani iloita.
Sa muista, täällä olet kotonas.
Sun orjille ma herraks osoitan.
He multa oppivat sua palvelemaan.
Hoi tytöt! Orjat! Tänne!
PHAON.
Sappho, koskaan
kuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa?
Se aina kasvain painaa maahan minut.
Neljäs kohtaus.
Eucharis. Melitta. Rhamnes. Palvelijoita.
Palvelijattaria. Edelliset.
RHAMNES
Sa huusit, valtijatar.
SAPPHO
Niin, te tulkaa!
Tää teidän herranne on!
RHAMNES (puoliääneen, ihmetellen)
Herramme?
SAPPHO
Ken puhuu täällä?
(Kuulostellen)
Mitä tahdot sa?
RHAMNES.
En mitään!
SAPPHO
Mitään ällös puhukaan!
Te näätte herranne. Mit' tahtoo hän,
on teille käsky kuin mun tahtoni.
Voi sitä, häntä jok' ei tottele,
jot' ykskin pilvi tuolla otsalla
vain kiellon rikkojaksi todistaa!
Voin itseni ma puolest' unhoittaa,
ken häntä loukkaa, nostaa vihani. —
Nyt, ystäväni, heille itses usko,
sua painaa, nään sen, matkan rasitukset.
Suo täyttää kestiystävyyden laki
ja Sapphon ensi lahjoista sa nauti!
PHAON
Oi jospa voisin entiselämäni
kuin vaatteet heittää luotani ja voittaa
nyt mielenmaltin sekä kirkkauden,
ett' täysin olisin, mit olla soisin!
Jää hyvästi! Me kohta tapaamme!
SAPPHO
Sua odotan! — Sa tänne jää, Melitta!
(Phaon ja palvelijat poistuvat)
Viides kohtaus.
Sappho. Melitta.
SAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan)
Melitta, sinä!
MELITTA
Mitä, valtijatar?
SAPPHO
Vain tässä syömessäkö virtaa veri
ja toisilla on jäätä suonissaan?
He ovat hänet nähneet, kuullehet,
ja ilma, joka häntä ympäröi,
on heidän rintojansa vasten lyönyt,
ja tyhjä sana: mitä valtijatar?
on ensi ääni, jonka heiltä kuulen!
Heit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!
(Melitta menee vaieten).
SAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle)
Melitta! Mitään etkö sanoa voi,
mi mulle iloks oisi, rakas lapsi?
Sa hänet näithän, etkö huomannut
sa mitään kerrottavan arvoista?
Miss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?
(Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).
MELITTA
Sa muistat hyvin, mitä usein sanoit,
ett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt
saa vapahasti heittää katseitaan.
SAPPHO
Ja sinä, lapsi, laskit alas silmäs?
(Suutelee häntä)
Niin oli siis? Sa lapsi, opetus
tuo koski vanhempia, vilkkaampia;
saa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt.
(Häntä silmillään mitaten)
Mut katsohan! Kuin olet muuttunut
siit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne
ma enää. Paljon olet kasvanutkin —
(Suutelee häntä uudelleen)
Sa rakas olento! Oot oikeassa,
mun varoituksein koski myöskin sua!
(Nousten)
Miks mykkä yhä niin ja pelokas?
Et ennen ollut niin. Mit' epäröit?
Ei Sappho, valtijatar, luonas oo,
vaan Sappho, ystävättäres, Melitta!
Ei ylpeys, ei pika vihaisuus
ja mit' on pahaa muuta minuss' ollut
oo mukanani kotiin palanneet;
ne aaltoin helmaan hukuttanut oon
kun rinnallansa tänne matkasin.
Siin' ompi juuri lemmen taikavoima,
se kaiken, mihin koskee, jalostaa
kuin aurinko, mi sadepilvetkin
voi valonsäteillänsä kullaks muuttaa.
Jos katkerilla sanoilla ma koskaan
sua olen loukannut, se anteeks suo!
Kuin sisaret nyt yhdenvertaisina
me hänen rinnallansa eläkäämme,
vain rakkautensa eroittamina.
Ma tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!
MELITTA
Sit' olethan jo, ain oot ollut myös?
SAPPHO
Jos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa.
Niin paljon saaneelleko riittäis se?
Mit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?
MELITTA
Ken viihtyis ei sun läheisyydessäsi!
SAPPHO
Mit' taidan minä hälle tarjota?
Hän seisoo nuoruutensa voimassa
ja elon kaunein kukkeus on hänen,
Kuin vastaherännyt hän iloiten
ja ihmetellen tuntee voimansa
ja siivet auki lyö ja korkeimpaan
hän määrään tähtää haukankatsehen.
Mik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta,
on hänen! Voimakkaan on maailma! —
Ja minä! Oi te taivaan jumalat!
Te mulle mennyt aika antakaatte!
Te jäljet mennehitten kärsimysten
ja ilojen mun rinnastani viekää.
Mit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt,
se olkoon poissa, yksin muistostani!
Te suokaa palata mun aikaan, jolloin
mull' oli lapsen posket pyöreät,
kun arkana ja epäröivin tuntein
ma tuorein mielin astuin maailmaan;
kun aavistus, ei tieto tuskaisa
mun lyyrain kultakieliss' soitteli,
kun mulle viel' ol' lempi ihmemaa,
niin tuntematon, outo ihmemaa!
(Nojaten Melittan povea vastaan).
MELITTA
Mik' on sun? Sairas ootko valtijatar?
SAPPHO
Täss' seison kuilun partaalla, mi hänet
ja minut ammottaen eroittaa;
nään tuolta kultarannan kutsuvan,
sen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —
Voi häntä, jota houkutellehet
on varjot mainehen ja kunnian!
Kuin ruuhess' ulappata myrskyisää
hän soutelee. Ei viherjöitse puu
ei nouse laiho eikä kukka siellä,
ylt'ympäri vain harmaa äärettömyys.
Vain kaukaa rannat vihreät hän näkee
ja kumeana aaltoin kuohun läpi
hän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet.
Jos mielensä hän malttaa, palajaa
ja etsii kotivainionsa jälleen,
on poissa kevät, ah, ja kukkaset,
(Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen)
ja kuivat lehdet kahisevat hälle!
MELITTA
Tuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet.
SAPPHO
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet!
Se totta on, Melitta! Rakas tyttö!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet!
(Pannen seppelen uudelleen päähänsä)
Se mainett' älköön pilkatko, kell' on se,
se ei oo turha, tyhjä kaiku vain,
on jumalvoima kosketuksessaan.
Niin hyvä! Köyhä en oo! Sitä paitsi
on mulla vielä oma rikkauteni:
on nykyisyyden seppel mulle suotu
ja tulevan ja menneen päivän kukat.
Sa ihmettelet, etkö ymmärrä?
Niin, ällös koskaan ymmärtämään opi!
MELITTA
Sa suutut?
SAPPHO
En, en, rakas lapseni!
Käy toisten luo ja sano, koska tahtoo
sun käskijäsi luonaan nähdä minut.
(Melitta menee).
Kuudes kohtaus.
Sappho yksin.
(Laskee, ajatuksiin vaipuneena, otsan käsiinsä,
istuutuu ruohopenkerelle ja ottaa lyyran käsivarrelleen sekä lausuu
seuraavan säestäen sitä muutamilla akkordeilla.)