"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.
"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuotti
minulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuri
olin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhun
ilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivät
minut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, mutta
nähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäi
seisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaan
sekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhun
ilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollut
yksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; mutta
hänen piirteensä ilmaisivat, -- siltä ainakin minusta näytti ensi
silmänräpäyksessä, -- senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä,
että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssa
häirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saada
nyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankin
kasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtui
toiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Jos
voi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta.
Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksen
ja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaan
Truhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.
"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.
"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavan
välinpitämättömällä äänensävyllä:
"'Soittelimme tässä...'
"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samalla
äänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: sama
raivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taas
tunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.
"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevski
oli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa.
Hyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä,
jotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitä
vaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut sen
paikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hän
huomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni ja
huusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!... Ihmiset...!'
"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänen
katseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huulia
myöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän -- mitä en
myöskään ollut voinut häneltä odottaa -- puikahti flyygelin alle
ja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassa
raskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritin
riistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni.
Tämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua,
kiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivosta
ja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voimineni
vasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa.
Hän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskin
jälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaa
sukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut olla
naurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin,
muistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämä
vaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän oli
vaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka olin
iskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja
viha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaan
hiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessä
mitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihan
minua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Mutta
vielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkä
tein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua ja
tapailla kättäni, jossa pidin tikaria.
"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, ei
mitään... Vannon sen!'
"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joista
päätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativat
vastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johon
olin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki _crescendossa_ ja
jonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.
"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädelläni
hänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä,
päästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa,
kaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!...
Hän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaa
niitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vain
sitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaan
kylkeensä kylkiluiden alapuolelle.
"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muista
mitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkä
silmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksi
kehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossa
en voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetki
tiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisin
tekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin,
tiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itselleni
vielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluiden
alapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä,
jolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jota
en koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Mutta
tämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
oli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin ja
tunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeen
tunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan.
Hän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitä
pidättää.
"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa oli
tapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelin
mitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vain
silmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaan
ja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistan
tämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi,
että työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sen
takaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajan
liikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.
"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän on
murhannut minut.'
"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhä
odottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivin
alta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, ja
päätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätä
tahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunnes
hän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, ja
silloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.
"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni,
katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menin
eteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseen
menin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni ja
heti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle,
otin naulasta revolverin, tarkastin sen -- se oli ladattu -- ja panin
sen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduin
sohvaan.
"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään.
Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan,
sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemalta
noutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!
"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Mene
sanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hän
meni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeita
ja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaa
ensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minä
nukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviä
keskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikka
hiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsin
siihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähän
olen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin _hän_, eikä mitään olekaan
tapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisen
ruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se on
tapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niin
ja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otin
revolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaa
ollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunut
helpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka se
koskisi _häneen_. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatella
sitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.
Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kyllä
sittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sen
sanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä oli
vaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.
"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulva
valahti hänen silmistään.
"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelle
töykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.
"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.
"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.
"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taas
ilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'
"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroi
hän.
"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minun
oli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kuten
minä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänen
luokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niin
ennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasin
kälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä en
antaudu.'
"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otan
edes tohvelit jalkaani.'"