Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaan
matkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuus
siitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhä
kiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niin
että hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemalta
kadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaan
kotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiä
ja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyi
vuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisen
virstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneeni
vaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missä
oli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olin
kokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin ja
katsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitä
noutamaan, ja ajoin edelleen.
Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloista
mielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, -- en tiedä. Sen
muistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevan
lähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näin
ajattelin, vaiko siitä, että aavistin, -- sitä en tiedä. Mahdollista
on sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edelliset
hetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaiden
eteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleet
muutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tuli
meidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamatta
miettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhään
valaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa,
portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvin
tyhmä -- Jegor -- avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenä
silmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehen
päällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minä
en kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpä
siis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meillä
oli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'
Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hän
uskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisi
ollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuin
itselleni. 'Entä lapset?' -- 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat jo
hyvän aikaa olleet nukkumassa.'
En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuin
ajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, mutta
kaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan,
nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevan
vain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.
Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasi
korvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa he
tyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä ja
kärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinen
tunne -- te ette usko minua -- ilon tunne, tunsin iloa siitä,
että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,
pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästin
vihani valloilleen -- muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksi
pedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoi
mennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri...
tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hän
meni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänen
säikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakka
ja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisen
huoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. He
olivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vain
eivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisen
päällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljin
oven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, ja
ajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka -- sitä en vielä tiennyt.
Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään ei
enää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevä
välimme selviksi.
Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se ei
sittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enää
epäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahden
hänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vielä
pahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jotta
tämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikki
oli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkuten
ennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivät
minulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemmin
heidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, en
vierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.
Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatar
liikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitä
hän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiä
sellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,
ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään ja
työhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.
Minä -- kunniallinen mies, minä -- vanhempieni poika, minä, joka
koko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka en
milloinkaan ollut pettänyt häntä... Ja nyt! Viiden lapsen äiti, ja
syleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!
'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensa
huoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa koko
elämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeasti
heittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näin
ollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssa
siittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.
"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaan
somasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine,
siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat,
vihamieliset kasvonsa) -- ja tämä mustasukkaisuuden peto olisi
pysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähän
hoitajatar ajattelee ... Jegor... Ja Lisa parka! Hän on jo huomannut
jotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus,
jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.
"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, etten
voinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se on
hänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelle
liian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun ja
he tuolla syövät ja nauravat... Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enää
nuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentään
kauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselle
terveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntä
silloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänet
työhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan,
jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkin
samaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikki
ajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivat
mielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitus
saattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimii
täsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeä
käyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.
"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinän
luo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otin
käyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty ja
joka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,
ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten en
voi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollut
ylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".