"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa
suojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut,
mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun,
säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää
lastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein
katsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja
kaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle
ja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku,
joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa
vuoteessamme, minun vuoteessani -- sille pääsi mukavammin -- makasi
vaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala
pielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu
jotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin
minua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien
alla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta,
kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään,
minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt
kynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu',
ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin',
ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen.
Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun -- hänen toinen silmänsä
oli sinelmillä -- ja sanoi takerrellen:
"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut...' Ja hänen
kasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman
tietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia ... en
kuitenkaan ... anna sinulle... Hän (sisar) ottaa ne...'
"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä -- syyllisyydestään,
uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.
"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen
ovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa.
'Katso, mitä olet tehnyt.'
"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi
kerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä
ihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli
minua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä
olin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa
kasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi -- mutta en rohjennut.
"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää.
Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti
minut luotaan.
"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'
"'Anna anteeksi', sanoin.
"'Anteeksi? Turhia... Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän,
kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat
minuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!... Vihaan sinua... Aih!
Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta
kaikki, kaikki ja hänet!... Hän meni!... Meni jo!... Murhaa minut,
murhaa, en pelkää sinua!...'
"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana
päivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen,
kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan.
Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja
asian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki.
Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin
sinne..."
Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja
vaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:
"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa..."
Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:
"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin
tehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut
hänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi,
vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään,
millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä
ymmärtää... Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.
Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan
edessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu
näytti ulottuvan koko niiden leveydelle.
"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän
olisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla ... en
olisi koskaan mennyt naimisiin".
Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.
"Suokaa anteeksi..." Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan
penkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun
oli poistuttava -- kello oli silloin kahdeksan aamulla -- menin hänen
luokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan,
mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi
peitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.
"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti,
mutta niin surullisesti, että minua itketti.
"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla oli
päättänyt kertomuksensa.