Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkein
loppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.
Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauan
kuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämä
oli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasien
helähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksen
puolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänen
yhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.
"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksan
tuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti ja
aurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloin
rattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tiet
olivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissa
oli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mieleni
keveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdin
minne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vain
ajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaan
ollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillä
tavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:
'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksi
viivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkurit
vioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaan
tärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kello
viideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,
koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan,
matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksun
suorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa,
-- kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikki
oli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkin
parempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta,
keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minä
ajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minua
odotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurta
nautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämän
elämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuus
lannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin pian
kuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.
Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, etten
ikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuani
vaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,
vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen,
mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enää
kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteeni
mustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen,
toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä -- siitä, mitä
kotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua,
vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessani
näitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinut
haihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinä
kyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomia
näkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näiden
mielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se,
mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi ja
kuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistui
kauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,
ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, että
sovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.
"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.
Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,
käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiin
paikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin on
saastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.
Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän ei
enää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukan
turpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,
täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuutta
vaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.
Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen... Ei,
se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaista
tapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitään
sentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minä
voisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, mutta
hän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama...
Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen ja
hänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäin
yksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn,
menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,
ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunu
kaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuin
tämäkin..."
Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui
uudelleen.
"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.
Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin
muuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin
mielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa;
poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan
suutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta
mitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa... Taas ilmestyy sama
kuva. Ei, ei... Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan
potilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli
samanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi
hän ... he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa
pois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin,
johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta
oli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys
siitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni
olivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus
miellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella,
heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en
ainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli
sääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani
kohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen,
vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus,
mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan
elämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan,
saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.
"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.
Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti
viinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.
Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta
yksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan
vaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen
auringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli
paljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta
ajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi
sen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja
menin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',
sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla
mitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti
harkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen
harkinnan sijasta -- kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka
monesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä
mustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole
ollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan
hänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja
hänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja
että tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se
olisi!' -- 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää
niin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät
taas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä
kuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen
mielestään, vaan omaan sieluuni -- näkemään niitä paholaisia, jotka
ovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin
itselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa,
aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin,
etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä
siitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä
tahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä
vain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,
kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.
Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt,
mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin
pahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi
tätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.
Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi
tahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"