"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassa
mielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.
"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiin
kuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossa
kymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoon
kirje vaimoltani. Luin sen heti.
"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, ja
ohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski oli
käynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, mutta
että hän oli kieltäytynyt.
"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja;
minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana oli
lopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Mutta
minulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vasta
illalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.
"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minun
poissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.
Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätä
ulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oven
eteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.
'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'
"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minun
on aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissa
paikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän,
herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja jo
herätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,
Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.
Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatella
järkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitään
aihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaa
häntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota miltei
voi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, ja
arvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, _minun_ vaimoni!
Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntui
toisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista ja
käsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minä
olen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaani
ja mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton,
terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoa
ja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),
kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjä
kuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.
Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.
Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkuttelee
häntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän aina
on ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintä
mikään voi eikä saakaan pidättää.'
"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun he
Kreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muista
kenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisen
kappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessani
heidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtui
heidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinä
iltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitä
heidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen,
autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneilta
kasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomasta
toisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,
he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'
Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavan
hymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoi
minulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:
'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoi
kammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaa
pienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja,
kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömien
ristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensa
jälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.
"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinut
enää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveli
minua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetin
kirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minua
lähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistä
sijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".