"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei
meidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä
ryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä
ja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa
päivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.
"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki
ja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi
kaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen
merkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki,
mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.
Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin
merkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti,
että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni,
kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut
mustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo
liiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi
tahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en
ollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani
kohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja
alkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä
tarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.
"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.
Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki
yksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon,
nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun
ja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn
välinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti
salata pelkoaan -- etupäässä soittotaitonsa vuoksi, -- pianon
ääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,
näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka
he katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten
jotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset
soinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja
kuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.
Piano vastasi. Soitto alkoi..."
Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia
äännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja
pysähtyi taas.
"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten.
"Tunnetteko sen ensimäisen _presto_-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän.
"Ooh!... Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä
osa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.
Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se
tekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua,
valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, -- puhun itsestäni,
-- mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna
mieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut
unohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena
minusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne,
ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten,
että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta,
mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille
nauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.
"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihen
sieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.
Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaan
sieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se,
joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin -- Beethoven --
hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tila
pakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla oli
häneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipä
musiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaan
sotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyt
tehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki on
tehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen,
siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vain
kiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Ja
siksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikin
harjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinka
voidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahi
monia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuo
hypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä ase
sellaisen ihmisen käsissä.
"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksi
vierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappale
soitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöä
ja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittää
ainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloin
kuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.
Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.
Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteen
esiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, se
vaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale teki
kauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusia
mahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kas
näin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olin
kuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonka
havaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurta
iloa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt,
niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessa
valossa.
"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitään
uutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikon
finaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstin
elegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia,
mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.
Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.
"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnyt
vaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,
hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainen
heltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsä
senjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, mutta
en ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaa
kuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähän
saakka salassa olleita tunteita.
"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.
Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttua
matkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taas
Moskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänä
iltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydä
meillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.
"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enää
tapaisi toisiamme.
"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitin
häntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisesti
jäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliselta
ja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.
Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".