"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, -- en voinut. Hänen
läheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, että
pelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta,
milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettava
maalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hän
kysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuin
ääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viime
aikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaan
tähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulen
tutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän,
kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksi
tulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'
ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niin
olen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntä
kohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovi
narahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.
Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoo
salata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.
Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoen
häneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.
"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alat
tupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuen
puoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.
"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',
sanoi hän.
"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.
"'Mutta näenhän sen.'
"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinä
käyttäydyt kuin ilonainen... Sinua vain kaikki kunnottomuus
miellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'
"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menen
tieheni.'
"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa,
niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),
vaan perheen kunnia!'
"'Mitä, mitä nyt?'
"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'
"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahi
ei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.
Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.
"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa,
jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaen
kuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomautti
käytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollut
karkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksi
iski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minua
enää kummastuttaa', päätti hän.
"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussa
taaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeä
viha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.
"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.
Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyin
itseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja heti
vastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, ja
aloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vain
kiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.
"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseen
ja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyäni
puhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyi
niin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitä
ajattelet, mikä sinun on?'
"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. En
vastaa teoistani!'
"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielä
tehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.
Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, ettei
se käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkuni
purkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin sen
maahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitin
sen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyi
ovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hän
näkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja,
mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesi
heti! En vastaa teoistani!' Hän meni -- ja minä herkesin heti
raivoamasta.
"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollani
oli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, ei
voinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,
hän oli todella sairas.
"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen
vaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.
"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut
hänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt
vähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla
nauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi,
mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.
"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin
musiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan
tahdo tavata häntä ... en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat
kutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on
lopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta -- hän itse, voisi
luulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni
niin ajateltavan.'
"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi
sanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä
kohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut
hänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin
päättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat
taas."