"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapui
Moskovaan -- hänen nimensä on Truhatschevski -- ja tuli tapaamaan
minua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskus
sinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkien
kuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', ja
hän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Mutta -- kummallista! -- jokin ihmeellinen, kohtalokas
voima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakotti
minua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinut
puhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättä
häntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksi
hänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänyt
viulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmän
kuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, etten
soita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteeni
häneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä oli
sellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.
Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itseni
lausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.
"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista ja
hän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kuten
aina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi,
oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellytti
häntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisi
tilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomasti
piti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista;
tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hän
heti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,
ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilin
ystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.
Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömät
miehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänen
mielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka ei
vähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttää
välinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni,
jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäykset
tekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli heti
ensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään,
luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvän
kuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävyn
samanlaiseksi. Vaimoni punastui -- vieras punastui. Hän hymyili --
vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisista
joutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan,
hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoen
vuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.
Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisin
voinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule,
että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahi
että pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysin
häntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimoni
kanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuin
pelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllin
hyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhä
innokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minut
katsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiä
jyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänen
mennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyi
tunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minun
vallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näe
häntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minä
en pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vielä
eteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänä
iltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.
"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkun
aikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, -- ei ollut niitä nuotteja,
joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoni
osannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkia
ja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällä
lehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja erään
Mozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä oli
suuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänellä
oli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänen
luonteelleen.
"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,
samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänen
käytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vain
musiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,
vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin koko
illan mustasukkaisuuden tuskia.
"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivat
toisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoin
kaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'
ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkään
odottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa,
niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, ettei
hänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei _suostuisi_.
Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Jos
olisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,
kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuin
menin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoin
kirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, ettei
hän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,
jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneet
aistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies -- sekä ulkonaisen
hienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömän
musikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoitto
sai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkin
viulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, -- varmasti, ilman
pienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saada
vaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaa
hänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi ja
kärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juuri
senvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelle
perin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.
Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännyt
häntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, -- en tiedä, mutta
kohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.
Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,
tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliita
viinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitä
herttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselle
ja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuita
tuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niin
päättyi se vierailu".
Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästi
taas ominaisen äännähdyksensä.
"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun",
jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulen
toisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astun
eteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven,
laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.
Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistutti
minulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä se
oli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En ollut
erehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.
(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minä
panin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.
Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.
Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitaja
pienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oli
raollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen ja
vaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnut
pianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan,
suuteloita ... ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsi
minussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa,
joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntui
puristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sitten
vimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksen
hetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!
ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuun
oudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teen
vielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoo
minuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,
päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressä
ja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,
valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujen
nuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, ja
katsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi ei
todellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan,
vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.
"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä me
sunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota ei
olisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hän
sanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.
Tervehdin ääneti.
"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti,
ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotit
sunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeet
yksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako,
klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaiko
pikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista,
ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näin
ja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineet
keskenään, miten pettäisivät minua.
"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidän
yhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotka
suovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään ja
vaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, joka
yrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänen
naispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen --
maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin -- harjoittamisessa. Kaksi
ihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa -- soitantoa; siinä on
välttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessä
ole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voi
siinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät,
että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvat
useimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.
"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkin
hämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuin
suu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan pois
sentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjata
häntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi olla
häntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyin
ikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteen
vaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaa
ystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoin
hänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemään
samoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä sen
epämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamaton
tuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, ja
poistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.
Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidän
mieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin,
heille täysin yhdentekevä.
"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa en
olisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaan
kokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänen
valkoista, pehmeää kättään."