"Sellaista oli vähän ennen loppua.
"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitä
rikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanut
mitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riita
alkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihän
tuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!...' Tunnen että taas
alkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.
Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksi
tahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän --
samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisen
sanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänen
sanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinne
hän survaisee. Jatkuu -- kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakin
sentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.
Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartun
hänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:
'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' -- 'Eikä
tämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.
Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:
'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinä
tapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärrän
sinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' -- 'Kunpa läkähtyisit siihen
paikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuani
nuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästää
suustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulin
ne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalle
ja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvan
uloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikka
hiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasen
pitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisia
suunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinka
sovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.
Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan,
paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen,
kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otan
toisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee,
tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen,
että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisi
ajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksi
poltan.
"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar,
kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onko
katettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,
Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi,
pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niin
kuluu koko ilta -- hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorottelee
sielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsia
poissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,
ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.
Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?
Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos hän
tahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin,
että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkin
pahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi jo
on tehnyt jotakin itselleen!... Kello lyö yksitoista, kaksitoista.
En mene makuuhuoneeseen -- tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa --
vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin,
kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinäni
työhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä --
hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään -- hän ei ole tullut.
"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottomina
ja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaiken
johtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,
että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.
"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänen
lähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.
Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhun
hänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.
"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.
"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistä
askelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'
"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, etten
astu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulin
huoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmis
astumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta en
tiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa ja
viiniä -- ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näe
asemani typeryyttä, mielettömyyttä.
"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.
Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänen
soimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,
ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapset
mukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä ole
syyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuun
ankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'
Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin,
josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avain
kilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan -- ei vastausta, ja poistun
kiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.
'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' - 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'
Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonosti
kiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.
Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengät
jalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.
Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhä
entinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämä
katkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhän
tämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseen
tapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta,
joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.
Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin -- riitaa oli kestänyt
kaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainen
sovinto -- ja minä jäin."