XIX.

Hän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.

"Suokaa anteeksi", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitään

puhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tuli

taas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaan

muuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymy

karehti hänen huulillaan.

"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vielä

sarasta. No, niin", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. "Hän

kävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, ja

hänen tautinsa -- alituinen huoli lasten tähden -- alkoi mennä

ohitse... ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta,

tuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut,

jotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, --

Jumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain en

päästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minusta

tuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hän

olisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettu

siihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista --

rakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, joka

ei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, mutta

jonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivan

odottamaton vaiva -- sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännytti

hänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi olla

lapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas elää

vain sille, mitä tunsi -- rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen,

mustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa.

Hänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus;

niin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen,

ikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut olla

vapisematta.

"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaan

kanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa,

mutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaan

ajattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivan

päinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on -- petosta,

ettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta ja

voi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enää

niin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidella

itseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillen

sitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaasti

käsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin.

Siitä saikin kaikki alkunsa."

Hän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein,

mutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:

"No niin, sitten tuli tuo mies..."

Hän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisella

tavallaan.

Näin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä,

puhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun,

joka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:

"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Ei

suinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni,

mutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huono

ihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuo

mies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!"

Hän vaikeni taas hetkeksi.

"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, mutta

puoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä,

tilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset

-- niitä oli kolme poikaa -- etsivät itselleen toimen; yksi heistä,

nuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellä

hänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hän

pääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hän

oli..." hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonut

hänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. "No niin, enhän tiedä, miten hän

sen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälle

ja tuli minun luokseni.

"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet,

vahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu,

puku kuosikas, kasvot typeränsievät -- sellaiset, joista naiset

sanovat: ei hullumpi -- ruumiinrakenne heikko, vaan ei silti

epämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt,

kuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskin

hottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiin

pyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinen

ja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä,

ulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään,

loistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussa

pariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja joka

uutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä ja

puhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän,

puhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinen

luonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.

"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asia

esitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta.

Ei ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, mutta

ei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petetty

aviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhän

se on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetin

oikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, että

tahdoin puhdistaa vaimoni.

"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollut

minulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään.

Ratkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minun

sikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämme

oli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleen

jännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aihe

riitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoina

jotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, ja

niiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivan

erikoisen kiihkeänä.

"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Ellei

mustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikki

aviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomasti

irstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä tai

vaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt,

on se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetin

siten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan,

ja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä".

Kreuzer-sonaatti · 第 22 / 31 题