"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon.
Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaiken
tahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissa
onnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elää
satavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten on
kuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niin
paljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lasten
terveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuo
vieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätä
tai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkellä
joku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita ei
millään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin on
paranneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,
läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä on
tyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme -- emmekä kärsineet
niin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaa
puuhaa -- sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkat
kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.
"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus,
kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta joka
lopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.
"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen ja
neuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, mutta
hän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minä
myönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus -- lapset -- oli riistetty
meiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.
"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen on
vaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänen
aviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',
joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisää
huolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidän
sian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämme
keinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena,
varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.
"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemme
voi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.
"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,
tuntematta mitään tunnonvaivoja.
"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme ei
mitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisen
mielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata,
kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla,
kaikkihan niin tekevät -- niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.
Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltään
mahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytä
arkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytöt
ja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin ja
kaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähän
kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.
"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keino
alkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuin
kesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneen
tuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.
Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötetty
ja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoi
miehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyivät
häneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaan
seissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.
Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia on
yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.
Ja minä tunsin että minuakin pelotti."