"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopulta
jouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,
vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi;
sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hän
aivan samoin.
"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi,
ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.
Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitä
yksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimme
kumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joista
pidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niin
suuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän oli
toista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistä
hänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omalta
taholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuun
nähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänen
edessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaan
vaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja,
kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lienee
aika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?
Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashalla
on kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästä
mahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niin
jo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyä
kahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortin
lyömisestä pelissä, -- asioista, joilla ei voinut olla kummallekaan
mitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisa
suuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,
kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinä
lientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuin
jostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, että
vihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eri
pitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jota
sanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska -- vihamielisyyden ajanjakso,
kiihkeä rakkaudenpuuska -- pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompi
lemmenleimahdus -- lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneet
silloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaa
eläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksi
äärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, jos
olisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneet
emmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että hän
eläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansa
kauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,
aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneiden
sisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuista
ja terveydestä. Minulla oli samaten oma -- raivoni: virkaan,
metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.
Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa,
sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',
ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, ja
minun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoi
hän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsen
tähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriat
ovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaista
typeryyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93),
kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkin
hysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]
varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisi
alkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.
"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.
Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt siten
vanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, että
olen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta en
huonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitä
pohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olin
rypenyt.
"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka oli
kytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivät
toistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä silloin
tiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksän
samanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.
Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".
* * * * *
"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkin
elämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleen
sietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lasten
kasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".
Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nyt
jo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
Katsoin; kello oli kaksi.
"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.
"En, mutta te ehkä olette?"
"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".
Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea,
mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin etten
lainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.