XVI.

"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!

Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se

on ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.

Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä

tuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.

Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he

vastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän

lapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo

ovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.

Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku

jaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko,

jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,

jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan

etuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja

senvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän

suoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä

rakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta

he ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan

kieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He

tuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta

sen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He

eivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun

olennon oman itsensä hyväksi.

"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta

kätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,

kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän

herraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä

nytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme,

neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen

kaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan

ollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi

vaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, --

tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui

tuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan

huolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.

Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset

ratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,

että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta

harkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse

sanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän

terveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle

samoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,

eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä

oli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä

oli eläimillä, -- mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei

ole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä

niitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä

niitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta

ja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee

poikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset

ovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito

sangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen

tehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen

kuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,

se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen

tapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun

vaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten

parantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja

luki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on

ruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on

puettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan,

-- siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia

sääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään

lapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen

aikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä

olimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt

menetellä.

"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun

sattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.

Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen

tiede ja sellaisia ihmisiä -- lääkärit, -- he kyllä tietävät. Eivät

kaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on

löydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on

pelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa

paikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin

vaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta

hän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun

ei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman

tyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin

neuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät

menneet -- ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he

matkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis

ihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki,

joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän

saisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta

sanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin

kaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä

mitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu,

jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.

Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut;

jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan

ja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra

antoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut,

ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema

ole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi

tuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa

sairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle

oli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille

alttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee

intohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat

uskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat

häneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi

saada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.

"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet

rauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja

yrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin

toimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi

Mashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha

taas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas

eristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin

käynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö

edessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,

elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja

sellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni

se vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja

herkkäuskoinen.

"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne

kerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille

uusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä

suuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä

riidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan

taisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan

-- lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme -- aseemme. Minä

tappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.

Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä

kävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin

koetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti,

poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa

ruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin

poika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein

vihamielinen minua kohtaan."

Kreuzer-sonaatti · 第 19 / 31 题