"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!
Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se
on ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.
Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä
tuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.
Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he
vastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän
lapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo
ovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.
Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku
jaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko,
jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,
jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan
etuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja
senvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän
suoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä
rakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta
he ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan
kieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He
tuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta
sen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He
eivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun
olennon oman itsensä hyväksi.
"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta
kätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,
kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän
herraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä
nytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme,
neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen
kaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan
ollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi
vaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, --
tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui
tuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan
huolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.
Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset
ratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,
että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta
harkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse
sanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän
terveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle
samoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,
eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä
oli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä
oli eläimillä, -- mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei
ole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä
niitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä
niitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta
ja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee
poikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset
ovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito
sangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen
tehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen
kuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,
se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen
tapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun
vaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten
parantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja
luki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on
ruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on
puettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan,
-- siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia
sääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään
lapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen
aikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä
olimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt
menetellä.
"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun
sattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.
Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen
tiede ja sellaisia ihmisiä -- lääkärit, -- he kyllä tietävät. Eivät
kaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on
löydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on
pelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa
paikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin
vaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta
hän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun
ei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman
tyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin
neuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät
menneet -- ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he
matkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis
ihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki,
joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän
saisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta
sanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin
kaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä
mitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu,
jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.
Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut;
jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan
ja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra
antoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut,
ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema
ole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi
tuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa
sairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle
oli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille
alttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee
intohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat
uskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat
häneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi
saada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.
"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet
rauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja
yrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin
toimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi
Mashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha
taas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas
eristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin
käynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö
edessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,
elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja
sellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni
se vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja
herkkäuskoinen.
"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne
kerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille
uusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä
suuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä
riidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan
taisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan
-- lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme -- aseemme. Minä
tappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.
Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä
kävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin
koetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti,
poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa
ruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin
poika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein
vihamielinen minua kohtaan."